juhlat – Löykkiön kirjastossa tapahtuu

Kesän lopussa ammuttiin raketteja ja järjestettiin rapujuhlia ja hiivittiin metsässä.
(Philip Teir: Tällä tavalla maailma loppuu)

Elokuun pimeinä iltoina kesä alkaa olla ohi. Aaro Hongan 1960-luvun loppupuolen kaupunkilaispoikien elämää kuvaavasta kirjasta Hurja Kunnari löytyy juhlahetki, päiviin juuri ennen koulunalkua sijoittuva sadonkorjuun aika, joka todennäköisimmin ei kovinkaan monen nykynuorukaisen maailmaan kuulu.

Suvi oli soutanut satamaansa, elokuun viimeinen päivä oli tullut. Nopsat ihmiskädet korjasivat puutarhojen vihanneksia, poimivat marjoja ja tarttuivat halukkaasti hedelmiin. [–]. Pitkin päivää nähtiin Kyttälän kaduilla hilpeitä koululaisia, jotka olivat jo saaneet kylläkseen pitkästä lomasta ja odottivat luokkakumppaniensa tapaamista. Monet väittivät vieläkin kaihoilevansa kesää, mutta se oli lähinnä tapoihin kuuluvaa puhetta, silmien virkeys sen selvästi ilmaisi.

Sato oli korjattava talteen.

Valoa elokuun yöhön

Pohjanmaalta ja erityisesti Pietarsaaren seudulta aikanaan käynnistynyt mökkikauden päätösjuhla, venetsialaiset, esiintyy niin Kaarlo Haapasen vuosisadan alkupuoliskolle sijoittuvassa Pietarsaari-trilogiassa ja Lars Sundin sotienjälkeisessä kaupungissa kuin Tommi Liimatan 1980-1990-lukujen Jeppiksessä.

1940-luvun lopulla syksyn tulon aistii Lars Sundin Kolme sisarta ja yksi kertoja -romaanissa muun muassa juuri venetsialaisten lähestymisestä, silloin ”Östanpån huvilaväki juhlii kesän päättymistä kokkotulilla ja torvimusiikilla”. Kaikilla ei tietenkään huvilaan ole varaa, joten on selvää, että mökkikauden päätös koskee ennen kaikkea varakkaampaa väkeä. Muut seuraavat juhlaa etäämmältä. Pursiseuran syysjuhla osuu samaan ajankohtaan ja sitä vietetäänkin ”perinteisesti rapuillallisen, ilotulituksen ja tanssin merkeissä”. Ranta koristellaan lyhdyin kuten venetsialaisissa edelleenkin, raketteja ammutaan vielä tänäänkin kuin kymmeniä vuosia sitten ”niin, että elokuun yö muuttuu päiväksi”.

Venetsialaiskateus

Tommi Liimatan Jeppis-kirjoista käy ilmi, että 1980-luvun loppupuolella venetsialaiset herättävät jopa kateutta pietarsaarelaislasten pohjoissuomalaisissa sukulaisissa. Sen pietarsaarelaispoika ymmärtää. ”Venetsialaiset on joka vuosi tuttu ja samankaavainen, mutta mitä sitten, ei jouluunkaan kyllästy.”

Ne joilla ei ole kesämökkiä, pääsevät paukuttelemaan raketteja kaupungin rannoilla, mikä onkin juhlassa parasta. Pojat osaavat jo arvioida, miten perhetausta vaikuttaa juhlimisintoon: omakotiasujat eivät pommittele yhtä innokkaasti kuin kerrostalojen lapset. Mahtaako myös olla niin, että kesämökkejä on enemmän omakotitaloissa asuvilla ja venetsialaisviikonloppu vietetään silloin huvilalla, eikä kaupungin yleisillä rannoilla. Tärkeä juhla on joka tapauksessa kyseessä:

”Vaikee kuvitella että uuenvuojen paukuttelu nousis mun asteikossa tän yli, Hiltska mietti. – Elokuun iltojen pimeys on niin toisellaista ko joulukuun pimeys.” ”Täällä mäki haluun olla Venetsialaisina”, kuuluu myös Tommin tuomio, tosin jokunen vuosi myöhemmin.

Venetsialaisviikonlopusta toivotaan yleisesti sopivan kuivaa, jotta pommittelu onnistuu: liian kuivana viikonloppuna kielletään kokot ja tulitteet, rankkasateella pommittaminen on vaikeaa, eikä erityisen mukavaa. Oikeastaan tulituslupa on vain yhdelle illalle, mutta pojat venyttävät sitä sekä alusta että lopusta. ”Heinäsirkkoja, satelliitteja, kiinareita, minitykkäreitä ja perhosia. Markan raketteja, pari tykinjyskyä, noitapillejä. Mattarit olivat halpoja ja niitä piti olla paljon [-].”

Isän iltavuoron päätyttyä päästään asiaan: pommikuorman kanssa ajetaan joko hiekkakuopille, Vanhaan satamaan, Larsmon puolelle tai Fäbodan hiekkarantaan – siellä näkisi myös kesämökkiläisten ilotulitteet, mutta toisaalta tuuli häiritsisi omia räjäytyksiä. Nyt suunnataan siis hiekkakuopille. Paluumatkalla Pursiseuran ravintolasta loistavat lyhdyt, ”musiikkia, naurua ja kilinää, kauempana jo harventunutta pamahtelua.” Kun pojat kasvavat, on ilmeisesti myös mielikuvitus kehittynyt, koska 13-vuotiaat keksivät jo työntää pikku paukkuja sienten lakkeihin. ”Kun pani minitykkärin, sienestä tuli niin pientä silppua että Eskon ruohonleikkurikin jäi toiseksi.”

Teksti on julkaistu kirjassa Juhlan jäljet : kaunokirjalliset todisteet. Päivit Algmren & Jokitalo. Avain, 2017

Löykkiön jouluaattoon kuuluvat oleellisena osana kirjat. Tässä kaunokirjallisia otteita kotimaisesta joulunodotuksesta ja -vietosta:

Joulumielen viritystä

Sen huiskeen keskellä he tekivät asiat jotka kuului tehdä siksi että niin oli ennenkin tehty. Turha oli pysähtyä liiaksi mietiskelemään.
(Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta)

Joulun valmisteluihin kuuluu joulukorttien lähettäminen, vaikka puuha alkaakin korvautua sähköisillä tervehdyksillä. Sinikka Nopolan Eila ja Rampe ottavat kortti- rumbasta kaiken irti. Osoitelista käydään tarkasti läpi, viimevuotisten korttien laatu tai puuttumattomuus ovat etenkin Eilalla yllättävän tuoreessa muistissa. Jaa Lehtimäen Varpu?

”Sehän leikkaa aina jostain vanhasta kakspualisesta kortista sen kuvapualen ja kirjottaa sen taakse hyvää joulua. Laitetaan sille, jos joku kortti jää ylimääräseks.”

Vastaava arviointiprosessi on tuttu muillekin. Olli Jalosen kirjassa Karatolla Sillan jo kuolleen kollegan, itse asiassa toimeksiantajan ja lyhytaikaisen miesystävän Valon sisaret lakkaavat pitämästä yhteyttä, soittamasta ja pikku hiljaa he ”eivät lähettäneet joulukorttia, ja hän lopetti niiden lähettämisen toisen tyhjän joulun jälkeen”.

Toisinaan jouluvalmistelut paisuvat olosuhteisiin ja voimavaroihin nähden yli äyräittensä. Näin on käymässä uupumustilaa lähentelevälle Airi Kivikolle, mutta täydellisen joulun vetovoima on niin voimakas, että periksi on vaikea antaa. Ennen kaikkea joulu on vietettävä miehen suvun kanssa.

”Joulu on vuoden suurin perhejuhla, en takuulla viettäisi sitä missään turistirysässä tuhansien kilometrien päässä”, vakuuttaa Anu Holopaisen päähenkilö Airi riemastuttavassa, mutta myös väliin kauhunsekaisessa kirjassa Ilmestyskirjan täti.

Aviomies vakuuttaa voivansa hoitaa tärkeimmät: ”Ostan ja paketoin lahjat, sovin äidin ja isän kanssa että me tuodaan tänä vuonna vaikka lohet ja mädit, ne saa suoraan tiskistä valmiina. Laittele sinä täällä kotona vähän koristetta ja joululiinaa.”

Airi yrittää totutella ajatukseen joulusta, jolloin lohi ei olisikaan itse graavattua. Monilta osin joulu onnistuukin.

”Tapahtui joulun ihme, sain nautittua juhlasta enemmän kuin odotinkaan.”

Kun nuori nainen kutsuu pieneen asuntoonsa ystäviä joulun alla, hän tavoistaan poiketen ”sirotteli kaikkialle joulukoristeita, äidin antaman pöytäkuusen, vaarilta perimänsä hopealinnun, enkelivalot jotka loistivat lempeinä vasten mustaa ikkunaa”. Taina Latvalan raikkaassa Ennen kuin kaikki muuttuu -kokoelman kertomuksessa joulun läheisyys on läsnä myös tuliaisissa. Yksi vieraista tuo hyasintin, tarjolla on salaatin ja patongin lisäksi suklaata – mutta myös punaviiniä ja kuohuvaa. Juhla-aika innoittaa myös kohteliaisuuteen:

”Sähän säteilet ku joulukuusi”.

Varsin erilainen tapa joulunodotukseen esitellään Olli Jalosen Karatolla-kirjassa, kun keskushenkilö Valo yhdessä parin kaverinsa kanssa suuntaa joulunalusaikoina viikonlopuksi keskelle metsää.

Päivänvalo hupenee aikaisin ja laavulla, nuotiotulen loisteessa ryhdytään syömään ja juomaan hyvissä ajoin ennen iltaa. ”Sunnuntaina jatkettiin talkoita ja lopuksi kaadettiin jokaisen kotiin joulukuuset.”

Joulukuusen haussa ollaan myös Pauliina Rauhalan Taivaslaulussa. Perheen isä Aleksi herää aatonaattona valkoiseen maisemaan ja valmistautuu yllättämään perheen kauneimmalla löytämällään kuusella. Moottorikelkkareissulla hän ”joisi kaihoisat kannonnokkakahvit kuunvalossa, polttaisi yksinäisen sikarin ja tuumaisi tovin: näin elämä on, näin eilinen ja huominen, näin valvottu yö ja varhainen aamu, näin tähtitaivas ja luminen metsä”.

Toisin käy. Kaikki neljä pientä lasta on pian hereillä, eikä ilman lapsikatrasta pääse matkaan. Ärtymys sulaa lasten innostukseen, kun yksi pienistä huudahtaa: ”Isi, täällä metässä on niin mukavaa, että ihanku taivaalta satas karkkeja”. Kotiin saavuttua äiti on keittänyt riisipuuro ja jokainen saa mantelin.

Joulukuusista puheen ollen, niihin liittyy myös jo unohtuneita perinteitä. Lars Sund kertoo rehevästi historiaa kuvittavassa kirjassaan Kolme sisarta ja yksi kertoja, kuinka vielä vuonna 1944 ”lapset keräävät pois heitetyt joulukuuset, ja [–] niitä poltetaan joka puolella laskiaiskokoissa.”

Sundin kirjassa myös paikalliset pietarsaarelaiset jouluperinteet näkyvät: ”Kaupungin joulusymbolit usko, toivo ja rakkaus – risti, ankkuri ja sydän – loistivat Isokadun yllä kuten aina.” Symbolit valaisevat joulukuuta edelleen; toinen tämän kirjan kirjoittajista asuu samaisella kadulla toivon ja rakkauden välimaastossa. Pienempänä versionakin niitä nähdään: ”Kerrostalojen ikkunoissa tuikkivat kyntteliköt ja Usko, Toivo, Rakkaus -lyhdyt” myös jouluna 1989 Tommi Liimatan Jeppis 2 -kirjassa.

Joulun kohokohdat

”Mikä oikeastaan on joulun kohokohta, arveli Virva mietteliäästi, ”onko se aamulla, kun herää ja huomaa että on jouluaatto, onko se tämä hetki, vai se, kun lahjat jaetaan?”

Rauha S. Virtasen Tapaamme Seljalla -kirjassa yhdelle kohokohta on joulupöytään istuminen, toiselle puuromantelin löytäminen.

Vuonna 1944 pohjalaisen joulun kohokohta olisi ollut riisiryynipuuro ja sekahedelmäsoppa, ”niitä kyllä kaivattiin”, mutta asiassa eivät auttaneet kupongit eivätkä musta pörssi, selviää Lars Sundin Erikin kirjasta. 1940–1950-lukujen vaihteessa joissakin etenkin pohjanmaalaissa perheissä kohokohtaa edeltää käynti postikonttorissa, missä kuitataan noudetuksi Amerikan paketti siirtolaiseksi matkanneilta sukulaisilta.

Ulla-Maj ja Elis Holmin paketista paljastuu rusinoita, purukumia, hedelmäkaramelleja, leikkiauto, kahvia, nailonsukkia ja paljon muuta. Muutama vieraan näköinen setelikin paketissa on kirjearkkien välissä. ”Lähetän jouluksi 40 taalaa. Paljon terveisiä. Åke.” Näin sanotaan kirjeessä, joka on peräisin Lars Sundin kirjasta Kolme sisarta ja yksi kertoja.

Rakkaudenhirviön lapsuudenkodissa joulun rituaaleihin lukeutuvat joulurauhan julistus, lahjojen avaaminen ja riisipuuro, joulukirkko, hautakynttilät ja joulusauna. Kaikille perinteet eivät ole yhtä rakkaita, mutta isäänsä ja tämän jouluista matkaa haudoille nuori nainen kuitenkin ajattelee Saara Turusen kirjassa lämpimästi:

”Hänellä on päässään hattu, jossa on korvaläpät. Sataa lunta ja tuuli puhaltaa kynttilänliekkeihin. Isäni seisoo hiljaa hautakivien edessä ja kuuset humisevat.”

Teksti on julkaistu kirjassa Juhlat jäljet: kaunokirjalliset todisteet. Päivit Almgren & Jokitalo. Avain, 2017

Avainsana: juhlat

Kun saapuu syys: loppukesän lukuvinkit

Valoa elokuun yöhön

Venetsialaiskateus

Luukku 24. Joulun (kirjalliset) kohokohdat

Joulumielen viritystä

Joulun kohokohdat

Valoa elokuun yöhön

Venetsialaiskateus

Jaa tämä:

Joulumielen viritystä

Joulun kohokohdat

Jaa tämä: