Luukku 24. Joulun (kirjalliset) kohokohdat

Löykkiön jouluaattoon kuuluvat oleellisena osana kirjat. Tässä kaunokirjallisia otteita kotimaisesta joulunodotuksesta ja -vietosta:

Joulumielen viritystä

Sen huiskeen keskellä he tekivät asiat jotka kuului tehdä siksi että niin oli ennenkin tehty. Turha oli pysähtyä liiaksi mietiskelemään.
(Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta)

Joulun valmisteluihin kuuluu joulukorttien lähettäminen, vaikka puuha alkaakin korvautua sähköisillä tervehdyksillä. Sinikka Nopolan Eila ja Rampe ottavat kortti- rumbasta kaiken irti. Osoitelista käydään tarkasti läpi, viimevuotisten korttien laatu tai puuttumattomuus ovat etenkin Eilalla yllättävän tuoreessa muistissa. Jaa Lehtimäen Varpu?

”Sehän leikkaa aina jostain vanhasta kakspualisesta kortista sen kuvapualen ja kirjottaa sen taakse hyvää joulua. Laitetaan sille, jos joku kortti jää ylimääräseks.”

Vastaava arviointiprosessi on tuttu muillekin. Olli Jalosen kirjassa Karatolla Sillan jo kuolleen kollegan, itse asiassa toimeksiantajan ja lyhytaikaisen miesystävän Valon sisaret lakkaavat pitämästä yhteyttä, soittamasta ja pikku hiljaa he ”eivät lähettäneet joulukorttia, ja hän lopetti niiden lähettämisen toisen tyhjän joulun jälkeen”.

Toisinaan jouluvalmistelut paisuvat olosuhteisiin ja voimavaroihin nähden yli äyräittensä. Näin on käymässä uupumustilaa lähentelevälle Airi Kivikolle, mutta täydellisen joulun vetovoima on niin voimakas, että periksi on vaikea antaa. Ennen kaikkea joulu on vietettävä miehen suvun kanssa.

”Joulu on vuoden suurin perhejuhla, en takuulla viettäisi sitä missään turistirysässä tuhansien kilometrien päässä”, vakuuttaa Anu Holopaisen päähenkilö Airi riemastuttavassa, mutta myös väliin kauhunsekaisessa kirjassa Ilmestyskirjan täti.

Aviomies vakuuttaa voivansa hoitaa tärkeimmät: ”Ostan ja paketoin lahjat, sovin äidin ja isän kanssa että me tuodaan tänä vuonna vaikka lohet ja mädit, ne saa suoraan tiskistä valmiina. Laittele sinä täällä kotona vähän koristetta ja joululiinaa.”

Airi yrittää totutella ajatukseen joulusta, jolloin lohi ei olisikaan itse graavattua. Monilta osin joulu onnistuukin.

”Tapahtui joulun ihme, sain nautittua juhlasta enemmän kuin odotinkaan.”

Kun nuori nainen kutsuu pieneen asuntoonsa ystäviä joulun alla, hän tavoistaan poiketen ”sirotteli kaikkialle joulukoristeita, äidin antaman pöytäkuusen, vaarilta perimänsä hopealinnun, enkelivalot jotka loistivat lempeinä vasten mustaa ikkunaa”. Taina Latvalan raikkaassa Ennen kuin kaikki muuttuu -kokoelman kertomuksessa joulun läheisyys on läsnä myös tuliaisissa. Yksi vieraista tuo hyasintin, tarjolla on salaatin ja patongin lisäksi suklaata – mutta myös punaviiniä ja kuohuvaa. Juhla-aika innoittaa myös kohteliaisuuteen:

”Sähän säteilet ku joulukuusi”.

Varsin erilainen tapa joulunodotukseen esitellään Olli Jalosen Karatolla-kirjassa, kun keskushenkilö Valo yhdessä parin kaverinsa kanssa suuntaa joulunalusaikoina viikonlopuksi keskelle metsää.

Päivänvalo hupenee aikaisin ja laavulla, nuotiotulen loisteessa ryhdytään syömään ja juomaan hyvissä ajoin ennen iltaa. ”Sunnuntaina jatkettiin talkoita ja lopuksi kaadettiin jokaisen kotiin joulukuuset.”

Joulukuusen haussa ollaan myös Pauliina Rauhalan Taivaslaulussa. Perheen isä Aleksi herää aatonaattona valkoiseen maisemaan ja valmistautuu yllättämään perheen kauneimmalla löytämällään kuusella. Moottorikelkkareissulla hän ”joisi kaihoisat kannonnokkakahvit kuunvalossa, polttaisi yksinäisen sikarin ja tuumaisi tovin: näin elämä on, näin eilinen ja huominen, näin valvottu yö ja varhainen aamu, näin tähtitaivas ja luminen metsä”.

Toisin käy. Kaikki neljä pientä lasta on pian hereillä, eikä ilman lapsikatrasta pääse matkaan. Ärtymys sulaa lasten innostukseen, kun yksi pienistä huudahtaa: ”Isi, täällä metässä on niin mukavaa, että ihanku taivaalta satas karkkeja”. Kotiin saavuttua äiti on keittänyt riisipuuro ja jokainen saa mantelin.

Joulukuusista puheen ollen, niihin liittyy myös jo unohtuneita perinteitä. Lars Sund kertoo rehevästi historiaa kuvittavassa kirjassaan Kolme sisarta ja yksi kertoja, kuinka vielä vuonna 1944 ”lapset keräävät pois heitetyt joulukuuset, ja [–] niitä poltetaan joka puolella laskiaiskokoissa.”

 

Sundin kirjassa myös paikalliset pietarsaarelaiset jouluperinteet näkyvät: ”Kaupungin joulusymbolit usko, toivo ja rakkaus – risti, ankkuri ja sydän – loistivat Isokadun yllä kuten aina.” Symbolit valaisevat joulukuuta edelleen; toinen tämän kirjan kirjoittajista asuu samaisella kadulla toivon ja rakkauden välimaastossa. Pienempänä versionakin niitä nähdään: ”Kerrostalojen ikkunoissa tuikkivat kyntteliköt ja Usko, Toivo, Rakkaus -lyhdyt” myös jouluna 1989 Tommi Liimatan Jeppis 2 -kirjassa.

Joulun kohokohdat

”Mikä oikeastaan on joulun kohokohta, arveli Virva mietteliäästi, ”onko se aamulla, kun herää ja huomaa että on jouluaatto, onko se tämä hetki, vai se, kun lahjat jaetaan?”

Rauha S. Virtasen Tapaamme Seljalla -kirjassa yhdelle kohokohta on joulupöytään istuminen, toiselle puuromantelin löytäminen.

Vuonna 1944 pohjalaisen joulun kohokohta olisi ollut riisiryynipuuro ja sekahedelmäsoppa, ”niitä kyllä kaivattiin”, mutta asiassa eivät auttaneet kupongit eivätkä musta pörssi, selviää Lars Sundin Erikin kirjasta. 1940–1950-lukujen vaihteessa joissakin etenkin pohjanmaalaissa perheissä kohokohtaa edeltää käynti postikonttorissa, missä kuitataan noudetuksi Amerikan paketti siirtolaiseksi matkanneilta sukulaisilta.

Ulla-Maj ja Elis Holmin paketista paljastuu rusinoita, purukumia, hedelmäkaramelleja, leikkiauto, kahvia, nailonsukkia ja paljon muuta. Muutama vieraan näköinen setelikin paketissa on kirjearkkien välissä. ”Lähetän jouluksi 40 taalaa. Paljon terveisiä. Åke.” Näin sanotaan kirjeessä, joka on peräisin Lars Sundin kirjasta Kolme sisarta ja yksi kertoja.

Rakkaudenhirviön lapsuudenkodissa joulun rituaaleihin lukeutuvat joulurauhan julistus, lahjojen avaaminen ja riisipuuro, joulukirkko, hautakynttilät ja joulusauna. Kaikille perinteet eivät ole yhtä rakkaita, mutta isäänsä ja tämän jouluista matkaa haudoille nuori nainen kuitenkin ajattelee Saara Turusen kirjassa lämpimästi:

”Hänellä on päässään hattu, jossa on korvaläpät. Sataa lunta ja tuuli puhaltaa kynttilänliekkeihin. Isäni seisoo hiljaa hautakivien edessä ja kuuset humisevat.”

Teksti on julkaistu kirjassa Juhlat jäljet: kaunokirjalliset todisteet. Päivit Almgren & Jokitalo. Avain, 2017

Mainokset

Rakkauden kesä. Vinkkejä lukijoille

Taas se on täällä! Kesä.

Auringonpaisteessa ihmissuhteetkin voivat näyttää kuin uusilta – tai kanssaihmiset saattaa nähdä uudessa, suotuisassa valossa. Löykkiöläisten valoisaan mielentilaan, lukijan siviilisäädystä riippumatta, sopivat rakastavaisten kohtaamisia kuvaavat tarinat ja niitä esitellään Missä rakkaus syttyy -kirjassa.

Kirjan luku Rakkauden vuodenajat poimii kotimaisista romaaneista kuvauksia, joissa erityisesti kesä usein esiintyy.

RAKASTUMISEN KUUMA KESÄ

”Yleensäkin muistot keskittyvät kesiin, vai mitä”, kysäisee retorisesti Markku Turusen Taivaan pikajunan kertoja-Ismo. Yksi kauneimmista on Inka Nousiaisen kirjassa Kirkkaat päivä ja ilta, ja se kertoo kuinka tapaavat Iida ja kohdatessa vielä tuntematon mies, ”pitkänhuiskea vaalea olento, jonka housut roikkuivat löysinä vyötäröllä ja ryhti oli aavistuksen kumara kuten pitkillä ihmisillä yleensä on.”

Vuoden kolmekymmentäkahdeksan heinäkuinen päivä on helteinen, heinäsirkat sirittävät ruohikossa. Iidaa puree käärme. Lääkekaapista ei rohtoa löydy, joten Iida hyppää polkupyörän selkään ja lähtee apua hakemaan. Sillalla tulee vastaan mies.

”Iida näki kaiken heti, silmien värin, että ripset olivat pitkät, ihossa vähän hiekkaa, tämä olisi nyt menoa.”

Inka Nousiainen itse kertoo, että “Kirkkaat päivä ja ilta -romaanilla on kaksi alkukuvaa”, molemmat kesäisiä. “Toisessa vanha nainen seisoo pihanlaidassa katsomassa tielle. On kuuma heinäkuinen päivä, aurinko polttanut nurmikon keltaiseksi, tunnelma pysähtynyt, luontokin hiljaa yksittäistä ampiaista tai pään yli rapisevaa sudenkorentoa lukuun ottamatta.”

Toinen kuvista on edellä mainittu, jossa “tyttö ja poika kohtaavat hengästyneesti pienellä sillalla, ajankohta vähän ennen sotaa. Kuvassa sekoittuvat vanhasta päiväkirjasta poimittu kohtaaminen sekä kuviteltu kohtaaminen, joka yhä vielä nostaa kyyneleet silmiin. Niin tärkeä siitä itselle tuli.”

DSC_0165Lukija tuntee, kuinka Iidan ja Eliaksen kohdatessa on kuuma, on hätä, kuinka ilma seisoo, mutta siinä on sähköä, kun nämä kaksi sattuvat vastatusten.

Iida ei voi unohtaa edellä kuvattua tapaamista sillalla. Huoneessa, jossa on kampauspöytä, läikikäs klaffituoli ja seinällä akvarelli Iida ajattelee miestä iltaisin.

Kesä on niin “kuuma, että välillä piti kaataa kastelukannusta vettä päälleen, jotta olisi saanut vilvoitusta edes hetkeksi”. Toisen kerran hän näkee miehen ja kuulee tämän nimen – Elias – pyöräillessään sahalle ystävänsä Varpun kanssa. Aurinko kuumottaa, ruoka-aika alkaa ja Elias nyökkää katsoessaan sanattomaksi hiljentyvää Iidaa.

Inka Nousiainen kertoo yllättäen huomanneensa Kirkkaat päivä ja yö -kirjan taustatöitä tehdessään, että hänen kuvaamansa ajan todelliset säätilat sopivat hyvin yhteen sen kanssa, millaisiksi kirjailija oli suunnitellut kirjan säätilat, sekä ulkoiset että sisäiset.

“Rakastumisen kuuma kesä, epävarmuuden kylmä talvi, odottamisen viivyttelevä kevät… Joku voi pitää vastaavuutta myös tylsänä ja liian ilmeisenä, mutta minusta se ikään kuin kuului muutenkin vähän vanhanaikaiseen tarinaan, ja tunsin tyydytystä siitä etten ollut ”keksinyt” kaikkea.” Vaikkei sillä olisikaan ollut mitään väliä kuten Inka itsekin lisää.

“Eivätkä Iida ja Elias mitenkään olisi voineet kohdata koleana päivänä sateessa!”

TUNNELMALLISET SÄÄOLOT

Voi olla että kirjailijatkin suosivat suvimiljöitä kuten ainakin Philip Teir myöntää. “Kaikkia miljöitä voi hyödyntää, mutta erityisen ihastunut olen kesäisiin puutarhoihin, järviin, tunnelmallisiin sääoloihin.”

Myös Taina Teerialhon Kesäkuu on nimensämukainen kertomus sekalaisen seurueen ajomatkasta suomalaisessa maisemassa. Kirjastoautopäiviltä palaavat Sisse ja Päivi päätyvät sedän ja Jyrkin bussikyytiin, “onnekkaasti, kuten Sisse sanoi vilkaisten setää”.

Matkalla vuoroin paistaa, ukkostaa, sataa ja tuulee, kuten Suomen kesässä on tapana. Välistä “aurinko sukelsi häikäisemään”, toisena hetkenä jo pilvet synkentävät maisemaa.

“Sen tulon näki. Ilma tiivistyi ensin lähelle tienpintaa jossa se oli raskaimmillaan. Sade alkoi, pieniä morsemerkkejä iskeytyi tuulilasiin, ne olivat kuin hyttysten pikkuserkkuja, mutta märempiä.”

Kesä tuntuu, kuuluu ja tuoksuu Teerialhon kerronnassa. Vaikka Jyrkin ja Päivin kommunikointi ei reissun alkuvaiheissa ota sujuakseen, merkkejä paremmasta on havaittavissa Längelmäen jälkeen. “Päivi oli yössä musta kuin painajainen”, ajattelee Jyrki, mutta aamutupakalla naisen “ääni oli pehmeä, sellainen jonka haluaisi kuulla radiosta, josta toivoi ettei se hiljenisi lainkaan”.

Lyhyen matkan aikana asiat etenevät vauhdikkaasti ja vääjäämättömästi; sen aikana uidaan, kahlataan, kellutaan, poltetaan tupakkaa, pysähdytään huoltoasemilla. Päätöspuolella alkaa olla selvää, että Jyrki saa kokonaisen paketin: naisen ja (vielä syntymättömän) lapsen. “Ymmärsinkö minä nyt oikein, Päivi sanoi. – Että sinä haluat elää minun kanssani?” Jyrki vakuuttaa haluavansa.

IMG_5450KESÄISIN KOSITAAN

Kesäisin myös kositaan. Matkamusiikkia-kirjassa Emma Puikkosen sympaattisen Aimon kerrotaan kosineen “Eeviä ykskaks yllättäen kun oltiin uimassa, sormuksella joka oli taiteltu ruohonkorresta”.

Lämpimän kesäsään voi aistia myös Aimon kihlatessa Eevin. Tarinan tapahtumahetkellä Aimo on jo vanha ja hänen muistinsa huomattavasti reistaileva.

Kirjassa Aimo vuoroin muistaa, vuoroin unohtaa: “Eevi on kuollu jo. Minä välillä unohan, mutta kuollu se on.”

Mutta omissa häissään hän katsoi, kuinka

“Eevi heitti morsiuskimpun ja Aimo sulki silmänsä ennen kuin se laskeutui maahan, ajatteli että näin minä tämän otan, jokin lähtee lentoon eikä koskaan kosketa maata.”

Ja sinne morsiuskimppu katosi, “ilmaan, kohti pilviä. Eevi nauroi ja kääntyi pussaamaan Aimoa.”

Matkamusiikkia-kirjassa kesä tuntuu, tuoksuu ja kuuluu tien päällä, kun Aimo ja Iisa-miniä ajavat halki Suomen. Eevin ja Aimon lisäksi kyseessä on Iisan ja Eskon tarina, kertomus lapsenkaipuusta, suhteen käännekohdista, Aimon muistoista ja niiden vähittäisestä katoamisesta.

IMG_5451NUORI KESÄ

Kesän 1972 kuluessa tapahtuva Olli Jalosen Miehiä ja ihmisiä on sekin paitsi tarina kasvamisesta ja suhteesta vanhempiin, myös kauniisti luonnosta puhuva kirja.

Sen sävy on herkkä ja haikea, mutta moni asia siinä myös hymyilyttää. Kun kertojaminä on ensimmäistä kertaa viettänyt yönsä naisen kanssa (“En ole ennen alastomana toisen kanssa loikoillut.”), hän poistuu aamulla hiljaa.

“Sade on hienoa hiljaista kesäsadetta ja ripisee kattoon ja toisenlaisella äänellä sireenipuskien lehtiin.”

Juhannus on luonteeltaan romanttinen juhla varmaankin kukkean luonnon ja yöttömän yön takia. Taina Latvalan Ennen kuin kaikki muuttuu -kirjan tarinassa Pyyntö nuoret tapaavat kuitenkin kaupungissa, juhannusyönä. “Kaikki muut olivat silloin mökillä tai saaristossa, he olivat valinneet vaiteliaan kaupungin ja kulkivat tietämättään toisiaan kohti.”

Kaupungin harvat avoinna olevat baarit ovat kesän juhlapyhinä kohtaamisille talvea otollisempi ympäristö. “Valo valloitti hiostavan Helsingin, pinkit pilvet vaelsivat kattojen yllä, kadut humisivat tyhjinä kuin aavekaupungissa.” Näissä olosuhteissa, lakritsinhajuisen savun leijuessa baarissa “mies naputteli numeronsa naisen kännykkään”.

Myös Monika Fagerholmin Ihanat naiset rannalla -kirjassa kesä tuntuu talvea tärkeämmältä. Kajus, Isabella ja Thomas asuvat talvisin “kaupunkiasunnossa kolmannessa kerroksessa neliön muotoisen pihan yläpuolella. Kesällä he asuvat kesäparatiisissa”, joka aluksi on harmaa, sittemmin punainen mökki, myöhemmin tuvasta muutetaan valkoiseen huvilaan. Naapurihuvilaan hurauttaa amerikkalaisella autollaan Enkelin perhe, Gabriel ja Rosa, lapsineen. Bella ja Rosa, kuin kaksoset, uivat ja makaavat rantakalliolla.

AIKUINEN KESÄ

Kukapa kuvaisi kesää Eeva Kilpeä kauniimmin! Vuodenaika on koko ajan käsinkosketeltavan läsnä Häätanhussa, kun Anna Maria jättää jäähyväisiä kesäpaikalleen ja valmistautuu muuttamaan Ronin luo Kanadaan.

“Metsämäen toisella laidalla suurten kuusten alla, tien ja kahden polun risteyksessä, oli hänen oma yksityinen pysäköintipaikkansa niin kuin hän sitä mielessään nimitti, sileä levennys kuusen, kannon ja kiven välissä, kuin poukama jossa luonto kulkijaa aikansa koeteltuaan hänet lopulta hyväksyy.”

Eeva Kilpi on mestari kuvaamaan rakkautta. Ronin vierailun alussa “heidän suhteensa oli ollut virallinen ja jännittynyt, mutta täynnä väreilevää uteliaisuutta ja – niin kuin Anna Maria myöhemmin asian selitti – täynnä tietoisuutta siitä hellyydestä joka ajalla oli varattuna heitä varten.”

Ron on edelliskesänä kuullut idyllisen hiljaisuuden, linnut ja puiden äänet ja ymmärtänyt. “Anna Maria muisti miten hän itse oli jännittänyt, miten hän oli halunnut selittää Ronille jokaisen puun ja juuren.” “Ja Ron oli katsonut ympärilleen ja sanonut: – Gorgeous. It’s just gorgeous.”

Teksti on kirjasta Päivi Jokitalo: Missä rakkaus syttyy. Avain, 2015