Luukku 24. Joulun (kirjalliset) kohokohdat

Löykkiön jouluaattoon kuuluvat oleellisena osana kirjat. Tässä kaunokirjallisia otteita kotimaisesta joulunodotuksesta ja -vietosta:

Joulumielen viritystä

Sen huiskeen keskellä he tekivät asiat jotka kuului tehdä siksi että niin oli ennenkin tehty. Turha oli pysähtyä liiaksi mietiskelemään.
(Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta)

Joulun valmisteluihin kuuluu joulukorttien lähettäminen, vaikka puuha alkaakin korvautua sähköisillä tervehdyksillä. Sinikka Nopolan Eila ja Rampe ottavat kortti- rumbasta kaiken irti. Osoitelista käydään tarkasti läpi, viimevuotisten korttien laatu tai puuttumattomuus ovat etenkin Eilalla yllättävän tuoreessa muistissa. Jaa Lehtimäen Varpu?

”Sehän leikkaa aina jostain vanhasta kakspualisesta kortista sen kuvapualen ja kirjottaa sen taakse hyvää joulua. Laitetaan sille, jos joku kortti jää ylimääräseks.”

Vastaava arviointiprosessi on tuttu muillekin. Olli Jalosen kirjassa Karatolla Sillan jo kuolleen kollegan, itse asiassa toimeksiantajan ja lyhytaikaisen miesystävän Valon sisaret lakkaavat pitämästä yhteyttä, soittamasta ja pikku hiljaa he ”eivät lähettäneet joulukorttia, ja hän lopetti niiden lähettämisen toisen tyhjän joulun jälkeen”.

Toisinaan jouluvalmistelut paisuvat olosuhteisiin ja voimavaroihin nähden yli äyräittensä. Näin on käymässä uupumustilaa lähentelevälle Airi Kivikolle, mutta täydellisen joulun vetovoima on niin voimakas, että periksi on vaikea antaa. Ennen kaikkea joulu on vietettävä miehen suvun kanssa.

”Joulu on vuoden suurin perhejuhla, en takuulla viettäisi sitä missään turistirysässä tuhansien kilometrien päässä”, vakuuttaa Anu Holopaisen päähenkilö Airi riemastuttavassa, mutta myös väliin kauhunsekaisessa kirjassa Ilmestyskirjan täti.

Aviomies vakuuttaa voivansa hoitaa tärkeimmät: ”Ostan ja paketoin lahjat, sovin äidin ja isän kanssa että me tuodaan tänä vuonna vaikka lohet ja mädit, ne saa suoraan tiskistä valmiina. Laittele sinä täällä kotona vähän koristetta ja joululiinaa.”

Airi yrittää totutella ajatukseen joulusta, jolloin lohi ei olisikaan itse graavattua. Monilta osin joulu onnistuukin.

”Tapahtui joulun ihme, sain nautittua juhlasta enemmän kuin odotinkaan.”

Kun nuori nainen kutsuu pieneen asuntoonsa ystäviä joulun alla, hän tavoistaan poiketen ”sirotteli kaikkialle joulukoristeita, äidin antaman pöytäkuusen, vaarilta perimänsä hopealinnun, enkelivalot jotka loistivat lempeinä vasten mustaa ikkunaa”. Taina Latvalan raikkaassa Ennen kuin kaikki muuttuu -kokoelman kertomuksessa joulun läheisyys on läsnä myös tuliaisissa. Yksi vieraista tuo hyasintin, tarjolla on salaatin ja patongin lisäksi suklaata – mutta myös punaviiniä ja kuohuvaa. Juhla-aika innoittaa myös kohteliaisuuteen:

”Sähän säteilet ku joulukuusi”.

Varsin erilainen tapa joulunodotukseen esitellään Olli Jalosen Karatolla-kirjassa, kun keskushenkilö Valo yhdessä parin kaverinsa kanssa suuntaa joulunalusaikoina viikonlopuksi keskelle metsää.

Päivänvalo hupenee aikaisin ja laavulla, nuotiotulen loisteessa ryhdytään syömään ja juomaan hyvissä ajoin ennen iltaa. ”Sunnuntaina jatkettiin talkoita ja lopuksi kaadettiin jokaisen kotiin joulukuuset.”

Joulukuusen haussa ollaan myös Pauliina Rauhalan Taivaslaulussa. Perheen isä Aleksi herää aatonaattona valkoiseen maisemaan ja valmistautuu yllättämään perheen kauneimmalla löytämällään kuusella. Moottorikelkkareissulla hän ”joisi kaihoisat kannonnokkakahvit kuunvalossa, polttaisi yksinäisen sikarin ja tuumaisi tovin: näin elämä on, näin eilinen ja huominen, näin valvottu yö ja varhainen aamu, näin tähtitaivas ja luminen metsä”.

Toisin käy. Kaikki neljä pientä lasta on pian hereillä, eikä ilman lapsikatrasta pääse matkaan. Ärtymys sulaa lasten innostukseen, kun yksi pienistä huudahtaa: ”Isi, täällä metässä on niin mukavaa, että ihanku taivaalta satas karkkeja”. Kotiin saavuttua äiti on keittänyt riisipuuro ja jokainen saa mantelin.

Joulukuusista puheen ollen, niihin liittyy myös jo unohtuneita perinteitä. Lars Sund kertoo rehevästi historiaa kuvittavassa kirjassaan Kolme sisarta ja yksi kertoja, kuinka vielä vuonna 1944 ”lapset keräävät pois heitetyt joulukuuset, ja [–] niitä poltetaan joka puolella laskiaiskokoissa.”

 

Sundin kirjassa myös paikalliset pietarsaarelaiset jouluperinteet näkyvät: ”Kaupungin joulusymbolit usko, toivo ja rakkaus – risti, ankkuri ja sydän – loistivat Isokadun yllä kuten aina.” Symbolit valaisevat joulukuuta edelleen; toinen tämän kirjan kirjoittajista asuu samaisella kadulla toivon ja rakkauden välimaastossa. Pienempänä versionakin niitä nähdään: ”Kerrostalojen ikkunoissa tuikkivat kyntteliköt ja Usko, Toivo, Rakkaus -lyhdyt” myös jouluna 1989 Tommi Liimatan Jeppis 2 -kirjassa.

Joulun kohokohdat

”Mikä oikeastaan on joulun kohokohta, arveli Virva mietteliäästi, ”onko se aamulla, kun herää ja huomaa että on jouluaatto, onko se tämä hetki, vai se, kun lahjat jaetaan?”

Rauha S. Virtasen Tapaamme Seljalla -kirjassa yhdelle kohokohta on joulupöytään istuminen, toiselle puuromantelin löytäminen.

Vuonna 1944 pohjalaisen joulun kohokohta olisi ollut riisiryynipuuro ja sekahedelmäsoppa, ”niitä kyllä kaivattiin”, mutta asiassa eivät auttaneet kupongit eivätkä musta pörssi, selviää Lars Sundin Erikin kirjasta. 1940–1950-lukujen vaihteessa joissakin etenkin pohjanmaalaissa perheissä kohokohtaa edeltää käynti postikonttorissa, missä kuitataan noudetuksi Amerikan paketti siirtolaiseksi matkanneilta sukulaisilta.

Ulla-Maj ja Elis Holmin paketista paljastuu rusinoita, purukumia, hedelmäkaramelleja, leikkiauto, kahvia, nailonsukkia ja paljon muuta. Muutama vieraan näköinen setelikin paketissa on kirjearkkien välissä. ”Lähetän jouluksi 40 taalaa. Paljon terveisiä. Åke.” Näin sanotaan kirjeessä, joka on peräisin Lars Sundin kirjasta Kolme sisarta ja yksi kertoja.

Rakkaudenhirviön lapsuudenkodissa joulun rituaaleihin lukeutuvat joulurauhan julistus, lahjojen avaaminen ja riisipuuro, joulukirkko, hautakynttilät ja joulusauna. Kaikille perinteet eivät ole yhtä rakkaita, mutta isäänsä ja tämän jouluista matkaa haudoille nuori nainen kuitenkin ajattelee Saara Turusen kirjassa lämpimästi:

”Hänellä on päässään hattu, jossa on korvaläpät. Sataa lunta ja tuuli puhaltaa kynttilänliekkeihin. Isäni seisoo hiljaa hautakivien edessä ja kuuset humisevat.”

Teksti on julkaistu kirjassa Juhlat jäljet: kaunokirjalliset todisteet. Päivit Almgren & Jokitalo. Avain, 2017

Mainokset

Mennään naimisiin! Hääjuhlintaa kotimaisessa kaunossa, osa 1

Vaikka tilastojen perusteella naimisiin mennään entistä harvemmin, kesähäät ovat edelleen suosittuja. Tänä vuonna houkuttelee päivämäärä 18.8.2018 – vielä siis ehtii inspiroitua tai ottaa muuten oppia kaunokirjallisista hääkuvauksista! Tässä otos häähumua lähinnä menneiltä vuosikymmeniltä. Aiheeseen palataan lähipäivinä!

Minä olen morsian. M – o – r – s – i – a – n!
(Hilja Valtonen: Nuoren opettajattaren varaventtiili)

Pöhnäisiä ja pökkelöitä

Jos nykyisin tämän tästä kauhistellaan juhlien jumalatonta menoa, kyllä sitä on osattu ennenkin. Hilja Valtosen Nuoren opettajattaren varaventtiili -kirjassa kerrotaan 1920-luvun pohjalaisesta hääjuhlinnasta. ”Siellä oli ollut kamalasti pöhnäisiä.” Pöhnäisestä menosta seuraa muun muassa puukkojen heiluttelua siihen malliin, että juhlijoita päätyy kaupungin sairaalaan asti. Isäntäkin kuuluu ajaneen hevosella suoraan tupaan.

1920-luvulla ja Pohjanmaalla ollaan myös Kaarlo Haapasen Kersojen kortteleissa, mutta häät eivät ole yhtä herraskaisen väen juhlat kuin Valtosen kirjassa. Vilma ja Valentti ottavat rokulipäivän töistä ja menevät pormestarin puheille. ”Aleksi Mäkinen ja Hilmansa todistivat, että molemmat lupasivat tahtoa.” Häissä soitetaan Työväen näyttämöltä lainattua gramofonia, mutta tanssita ei kumminkaan. Lahjaksi vieraat tuovat pöytäliinan, pirtulekan, joitakin astioitakin hääpari saa.

2000-luvun häissä pitävät perinteiset hääleikit edelleen pintansa. Kira Poutasen romaanissa Kotimatka otetaan mittaa, tuleeko tuoreen avioparin taloon akka- vai ukkovalta. Kisa hääkakunleikkauksen varpaille astumisessa on näiden häiden ehdoton huipentuma.

”Minka ja Vesa hymyilevät viinistä ja tunnekuohuista punaisina kerroskermakakkunsa edessä eivätkä tiedä, mihin kameraan katsoa. ‘Hymyä nyt kyyhkyläiset!’ ‘Ihana, voi kun tuli kiva kuva, oikein romanttinen ja ihana.’ [–] Hääjuhla on huipussaan, tämän jälkeen kaikki on pelkkää alamäkeä, liikuttavan pökkelöistä häävalssia, humalaista öykkäröintiä ja likaisia laseja tupakointinurkkauksessa.”

Sota-ajan häähumua

Vaikka sota mullisti ihmisten elämänmenon ja toi arkeen surua ja ahdistusta, tunteet roihusivat. Koska onnen aika saattoi olla lyhyt, siitä piti tilaisuuden koittaessa ottaa kaikki irti. Enni Mustosen Kielon jäähyväiset -romaanissa kihlajaisia vietetään vuoden 1939 tapaninpäivänä:

”Äiti oli antanut minulle kätköistään sen sormuksen, jota isä oli käyttänyt kihloissa ollessaan. Se mahtui juuri ja juuri Matin sormeen. Siinä kartanon salissa joulukuusen luona Matti pujotti sormeeni sen sormuksen, jota olin jo vuoden kantanut kultaketjussa kaulallani. Ensimmäisen kerran me suudeltiin kaikkien nähden.”

Seuraavana sotavuonna on sitten jo häiden vuoro. Hääpari vain on vaihtunut, sillä edellisenä vuonna vietetyn kihlajaisjuhlan sulhanen on kaatunut rintamalla. Romant- tisten puitteiden läpi kuultaa sota-ajan koruton henki, koetut menetykset ovat läsnä juhlatilanteissakin.

”Pienet morsiusneidot sirottelivat ruusun terälehtiä edellämme, kun kävelimme ruusukaaren alle. Piano oli raahattu verannalle ja äiti soitti häämarssia kun kävelimme rovastin eteen. Rovasti [–] puhui kauniisti ankarista talvista ja keväästä, joka herättää luonnon kukoistukseen, hän puhui kumppanuudesta, jossa toinen toistaan tukien kuljetaan elämän myötä- ja vastamäkiä. [–] Minä tunsin kuumien kyyneleiden tipahtelevan ruusukimpulleni. Kun vilkaisin mieheeni, näin hänenkin silmäkulmansa kostuneen.”

Lottana palveleva Hanna puolestaan astuu avioon kiireellä, niin kauan kuin lomaa on jäljellä: ”Tukka pörrössä ja hikisenä seisoin vihdoin kieloineni Paavon rinnalla papin edessä. Sormus oli Paavon rintataskussa, rautasormus vain mutta se kelpasi hyvin. Asser ja Aino olivat todistajia ja kaikki kävi lyhyemmän kaavan mukaan. Silti se hetki oli unohtumaton.” Unohtumattoman hetken päätteeksi juotiin lottakanttiinissa kahvit sokerikakun kera. ”Oikeista munista ja vehnäjauhosta tehty, ei mikään ruisjauhoinen korvikekakku.”

Lapin sodan kynnyksellä 1940-luvulla vihitään yksinkertaisin menoin Lempi ja Viljami. Minna Rytisalon kauniskielisessä, pitkäksi aikaa mieleen jäävässä romaanissa Lempi nuoripari saa toisensa, vaikka kaikki eivät liittoa pidäkään lähtökohdiltaan on- nistuneimpana: kauppiaan tytär ja syrjäkylän poika. Morsiamella ei ole kukkia, mutta on äidin rintaneula, hiukset eivät enää ole letillä niskassa kuten nuorella tytöllä. Kaksossisar Sisko on laittanut morsiuskampauksen. Viljami tuntee, kuinka ”kirkossa oli kylmä mutta kätesi lämmin, ainoina paikalla siskosi ja isäsi, kun Kaikkivaltiaan kasvojen edessä aloit minulle”.

Teksti on peräisin kirjasta Juhlan jäljet : kaunokirjalliset todisteet. Päivit Almgren & Jokitalo. Avain, 2017