Kun saapuu syys: loppukesän lukuvinkit

Kesän lopussa ammuttiin raketteja ja järjestettiin rapujuhlia ja hiivittiin metsässä.
(Philip Teir: Tällä tavalla maailma loppuu)

Elokuun pimeinä iltoina kesä alkaa olla ohi. Aaro Hongan 1960-luvun loppupuolen kaupunkilaispoikien elämää kuvaavasta kirjasta Hurja Kunnari löytyy juhlahetki, päiviin juuri ennen koulunalkua sijoittuva sadonkorjuun aika, joka todennäköisimmin ei kovinkaan monen nykynuorukaisen maailmaan kuulu.

Suvi oli soutanut satamaansa, elokuun viimeinen päivä oli tullut. Nopsat ihmiskädet korjasivat puutarhojen vihanneksia, poimivat marjoja ja tarttuivat halukkaasti hedelmiin. [–]. Pitkin päivää nähtiin Kyttälän kaduilla hilpeitä koululaisia, jotka olivat jo saaneet kylläkseen pitkästä lomasta ja odottivat luokkakumppaniensa tapaamista. Monet väittivät vieläkin kaihoilevansa kesää, mutta se oli lähinnä tapoihin kuuluvaa puhetta, silmien virkeys sen selvästi ilmaisi.

Sato oli korjattava talteen.

Valoa elokuun yöhön

Pohjanmaalta ja erityisesti Pietarsaaren seudulta aikanaan käynnistynyt mökkikauden päätösjuhla, venetsialaiset, esiintyy niin Kaarlo Haapasen vuosisadan alkupuoliskolle sijoittuvassa Pietarsaari-trilogiassa ja Lars Sundin sotienjälkeisessä kaupungissa kuin Tommi Liimatan 1980-1990-lukujen Jeppiksessä.

1940-luvun lopulla syksyn tulon aistii Lars Sundin Kolme sisarta ja yksi kertoja -romaanissa muun muassa juuri venetsialaisten lähestymisestä, silloin ”Östanpån huvilaväki juhlii kesän päättymistä kokkotulilla ja torvimusiikilla”. Kaikilla ei tietenkään huvilaan ole varaa, joten on selvää, että mökkikauden päätös koskee ennen kaikkea varakkaampaa väkeä. Muut seuraavat juhlaa etäämmältä. Pursiseuran syysjuhla osuu samaan ajankohtaan ja sitä vietetäänkin ”perinteisesti rapuillallisen, ilotulituksen ja tanssin merkeissä”. Ranta koristellaan lyhdyin kuten venetsialaisissa edelleenkin, raketteja ammutaan vielä tänäänkin kuin kymmeniä vuosia sitten ”niin, että elokuun yö muuttuu päiväksi”.

Venetsialaiskateus

Tommi Liimatan Jeppis-kirjoista käy ilmi, että 1980-luvun loppupuolella venetsialaiset herättävät jopa kateutta pietarsaarelaislasten pohjoissuomalaisissa sukulaisissa. Sen pietarsaarelaispoika ymmärtää. ”Venetsialaiset on joka vuosi tuttu ja samankaavainen, mutta mitä sitten, ei jouluunkaan kyllästy.”

Ne joilla ei ole kesämökkiä, pääsevät paukuttelemaan raketteja kaupungin rannoilla, mikä onkin juhlassa parasta. Pojat osaavat jo arvioida, miten perhetausta vaikuttaa juhlimisintoon: omakotiasujat eivät pommittele yhtä innokkaasti kuin kerrostalojen lapset. Mahtaako myös olla niin, että kesämökkejä on enemmän omakotitaloissa asuvilla ja venetsialaisviikonloppu vietetään silloin huvilalla, eikä kaupungin yleisillä rannoilla. Tärkeä juhla on joka tapauksessa kyseessä:

”Vaikee kuvitella että uuenvuojen paukuttelu nousis mun asteikossa tän yli, Hiltska mietti. – Elokuun iltojen pimeys on niin toisellaista ko joulukuun pimeys.” ”Täällä mäki haluun olla Venetsialaisina”, kuuluu myös Tommin tuomio, tosin jokunen vuosi myöhemmin.

Venetsialaisviikonlopusta toivotaan yleisesti sopivan kuivaa, jotta pommittelu onnistuu: liian kuivana viikonloppuna kielletään kokot ja tulitteet, rankkasateella pommittaminen on vaikeaa, eikä erityisen mukavaa. Oikeastaan tulituslupa on vain yhdelle illalle, mutta pojat venyttävät sitä sekä alusta että lopusta. ”Heinäsirkkoja, satelliitteja, kiinareita, minitykkäreitä ja perhosia. Markan raketteja, pari tykinjyskyä, noitapillejä. Mattarit olivat halpoja ja niitä piti olla paljon [-].”

Isän iltavuoron päätyttyä päästään asiaan: pommikuorman kanssa ajetaan joko hiekkakuopille, Vanhaan satamaan, Larsmon puolelle tai Fäbodan hiekkarantaan – siellä näkisi myös kesämökkiläisten ilotulitteet, mutta toisaalta tuuli häiritsisi omia räjäytyksiä. Nyt suunnataan siis hiekkakuopille. Paluumatkalla Pursiseuran ravintolasta loistavat lyhdyt, ”musiikkia, naurua ja kilinää, kauempana jo harventunutta pamahtelua.” Kun pojat kasvavat, on ilmeisesti myös mielikuvitus kehittynyt, koska 13-vuotiaat keksivät jo työntää pikku paukkuja sienten lakkeihin. ”Kun pani minitykkärin, sienestä tuli niin pientä silppua että Eskon ruohonleikkurikin jäi toiseksi.”

Teksti on julkaistu kirjassa Juhlan jäljet : kaunokirjalliset todisteet. Päivit Algmren & Jokitalo. Avain, 2017

Mainokset

Diversiteettiä kirjastoon

Kun teknologiayritys Vincitin perustaja Mikko Kuitunen halusi palkata firmaansa 26 mikon seuraksi ‘paremman mikon’ nro 27, virisi tervetullut keskustelu organisaatioiden henkilökunnan monimuotoisuudesta. Yrityksille on eduksi, jos työntekijöihin kuuluu miehiä ja naisia, nuoria ja kokeneempia, jos henkilöstön koulutustaustat, kansalaisuudet, maailmankuvat ja elämäntilanteet ovat erilaisia. Silloin asioita katsotaan useista kulmista, löydetään ongelmiin erilaisia ratkaisuja, osataan asettua useammanlaisten asiakkaiden asemaan kehittämistyössä.

Mutta mitä tehdä, kun kirjastossa tiskin molemmin puolin on edelleen usein keski-ikäinen nainen? Itsensä kaltaista asiakaspalvelijaa on yleensä helpompi lähestyä.

iEC4rUijRyS6oRojjCNLagKuinka moni keski-ikäinen mies kysyy nuorelta naiselta digi-apua? Uskaltaako ei-suomenkielinen teinipoika aikuisen naisen juttusille? Kun tunnistaa itsensä henkilökunnasta, olonsa tuntee ehkä tervetulleemmaksi kuin silloin, kun työntekijät ovat ihan eri-ikäisiä, -näköisiä, -kielisiä ja -sukupuolisia kuin itse.

Tavoitetaanko erilaiset asiakasryhmät, jos kaikille kirjasto ei ole itsestäänselvä ja tuttu palvelupaikka?

Henkilökunnan koostumusta ei tietenkään voi kertaheitolla lähteä muokkaamaan asiakaskunnan näköiseksi, eikä jokaiselle kohderyhmälle ja vähemmistölle voi palkata edustusta. Mutta kirjaston kuvaannolliset ovet ja ikkunat voi muuten avata selälleen diversiteetin tulla: mennään kirjastosta ulos ja päästetään sinne muut sisään.

Tästä on jo paljon mainioita ja innostavia esimerkkejä.

Jos kirjaston toiminta-alueella on paikkoja, joissa ihmiset viettävät pitkiä aikoja jonottaen ja odottaen, kenties koko perheen voimin, voisiko kirjasto jalkautua sinne? Löytyykö lähimaastosta tiloja, jonne lähetetään sopivimmat henkilökunnan jäsenet ja kohdennetaan tietynlaista palvelua ja aineistoja? New Yorkissa tämä paikka on itsepalvelupesula, jossa pyykkäyksen äärellä voi vierähtää pitkä tovi. Brooklyniläispesulassa vietetään sunnuntai-iltapäivisin satuhetkiä, joissa kirjaston henkilökunta lukee lapsille parin tunnin ajan. Kuulijat vaihtuvat, tarinat helpottavat vanhempien pyykinpesuhetkeä.

Toisensuuntaisesta liikenteestä on maailmalta paljon esimerkkejä: (muun muassa) San Fransiscossa kirjastoon on palkattu sosiaalityöntekijöitä, jotka tavoittavat asunnottomat ja apua tarvitsevat luontevasti, tilassa, joka ei leimaa avuntarvitsijaa. Kaikki autettavat eivät myöskään löydä eivätkä etsiydy varsinaisille vastaanotoille. Kirjastossa jaetaan tietoa, ohjataan oikeiden viranomaisten puheille, neuvotaan avustusten hakemisessa.

IMG_9301Samansuuntaiset perustelut on varmasti Suomen oloissa uraauurtavalla Kuopion kirjaston palvelulla, jossa aikuissosiaalityön työntekijät ovat yhdessä Kelan kanssa olleet tavattavissa kirjastossa.

Toimialojen yhteistyö hyvinvointikeskuksissa, joissa moniammatillinen työyhteisö edistää asiakkaiden asiaa, lisääntyvät meillä myös koko ajan. Kaikilla osaajilla on edelleen oma tonttinsa ja oma suhteensa asiakaskuntaan, mutta yhteispelillä palvelusta voidaan saada saumattomampaa.

Hyvä tapa avittaa henkilökunnan monimuotoisuutta onkin yhteistyö mahdollisimman monenlaisten toimijoiden kanssa.  Kun nuorisotoimen, varhaiskasvatuksen, sosiaalityön tai työpajojen henkilökunta käy tutuksi, kaikki oppivat uutta.

Asiakkaille toisten ammattiryhmien läsnäolo on signaali paitsi siitä, että työntekijät ovat yhteistyötaitoisia, myös siitä, että yhteisellä asialla ollaan: käytössä on paras asiantuntemus asiakkaan parhaaksi.