Tarinat kirjastoista, tarinat ihmisistä?

Kirjastoissa on lukemattomia tarinoita, sen kaikki tietävät. Ja kyllä, lukemattomia sanan monissa merkityksissä. Mutta missä kuulemme kirjastoissa syntyviä tarinoita, missä kerrotaan kirjastojen alulle panemista tapahtumaketjuista, kirjastojen edesauttamista kohtaamisista? 

Ryan Holidayn blogijuttu Good Things Happen in Book Stores vakuuttaa lukijan kirjakauppojen tarpeellisuudesta: kirjakaupoista tarttuu mukaan enemmän kuin kirjoja, sieltä kävijä löytää sisältöä elämäänsä, merkityksiä, joskus jopa elämänkumppanin. 

IMG_6397Löykkiöläiset ovat aivan samaa mieltä. Kivijalkakirjakaupat ovat ihania. Päämäärätön selailu viihtyisässä tilassa on ihanaa. On mahtavaa, kun samalla voi halutessaan istahtaa upottavaan nojatuoliin, unohtua lueskelemaan, hymyillä samanmielisille kanssa-asiakkaille ja ehkä juoda kupin kahvia.

Tällaisiin kirjakauppohin Löykkiön kirjaston henkilökunta on osunut Reykjavikissa, New Yorkissa, Amsterdamissa ja Oxfordissa, Suomessa entistä harvemmin. 

Holidayn blogikirjoitus todistaa, kuinka kirjakaupat ovat kirjailijan asialla. Ne nostavat esiin kirjoittajia, jotka muuten jäisivät myyntimenestysten varjoon. Kirjakaupat ovat tietenkin myös lukijan asialla: ne kuratoivat julkaisutulvaa, esittelevät, valikoivat, tarjoavat teoksille kontekstin.

Bookstores also host events. Bookstores get kids hooked on reading with weekly story time. Ethnic bookstores provide community for refugees and immigrants; feminist bookstores are a launching pad for political activism; for over a century, Christian Science Reading Rooms have provided a quiet place for prayer and study. Porter’s Square Books in Boston recently launched its own “writer in residence” program. Recovery Cafe and Bookstore in Florida hosts meetings for recovering addicts.

Holiday kirjoittaa kauniisti kirjakaupoista, joiden kirjailijaillat, kirjallisuustapahtumat, ja satutunnit yhdistävät erilaisia asiakkaita, kirjakaupoista, jotka toimivat maahanmuuttajien kohtaamispaikkoina, yhteiskunnallisen keskustelun näyttämöinä, hiljentymisen tiloina, joihin kaikki ovat tervetulleita uskonnollisesta, poliittisesta tai etnisestä taustasta ja elämäntilanteesta riippumatta. 

Blogiteksti kertoo kirjakauppojen vaikuttavuudesta, joka ylittää niiden kaupallisen ulottuvuuden. Se esittelee kirjakaupat ihmisyyden tyyssijoina, joissa kaikki tarinat ovat läsnä ja joissa koko ajan syntyy uusia tarinoita. Kaikki edellä mainittu pätee myös kirjastoihin. 

Näitä tarinoita meidän pitäisi muistaa kertoa myös kirjastoista: kuinka moni nuori on kohdannut kirjaston kirjoissa kaltaisensa, kuinka moni maahanmuuttaja saanut kielikahvilassa ja läksykerhossa kosketuksen ympäröivään yhteiskuntaan, kuinka moni apua tarvitseva saanut opastusta verkkopalveluiden tai vastahankitun tabletin käytössä. Nämä tarinat avaavat tilastoja ja konkretisoivat hankeraportteja. 

Mainokset

Kun (kirjallisuuteenkin) saapuu syys ja pimeät elokuun yöt

Kesän lopussa ammuttiin raketteja ja järjestettiin rapujuhlia ja hiivittiin metsässä. (Philip Teir: Tällä tavalla maailma loppuu)

Elokuun pimeinä iltoina kesä alkaa olla ohi. Aaro Hongan 1960-luvun loppupuolen kaupunkilaispoikien elämää kuvaavasta kirjasta Hurja Kunnari löytyy juhlahetki, päiviin juuri ennen koulunalkua sijoittuva sadonkorjuun aika, joka todennäköisimmin ei kovinkaan monen nykynuorukaisen maailmaan kuulu.

”Suvi oli soutanut satamaansa, elokuun viimeinen päivä oli tullut. Nopsat ihmiskädet korjasivat puutarhojen vihanneksia, poimivat marjoja ja tarttuivat halukkaasti hedelmiin. [–]. Pitkin päivää nähtiin Kyttälän kaduilla hilpeitä koululaisia, jotka olivat jo saaneet kylläkseen pitkästä lomasta ja odottivat luokkakumppaniensa tapaamista. Monet väittivät vieläkin kaihoilevansa kesää, mutta se oli lähinnä tapoihin kuuluvaa puhetta, silmien virkeys sen selvästi ilmaisi.”  Sato oli korjattava talteen.

Pohjanmaalta ja erityisesti Pietarsaaren seudulta aikanaan käynnistynyt mökkikauden päätösjuhla, venetsialaiset, esiintyy niin Kaarlo Haapasen vuosisadan alkupuoliskolle sijoittuvassa Pietarsaari-trilogiassa ja Lars Sundin sotienjälkeisessä kaupungissa kuin Tommi Liimatan 1980-1990-lukujen Jeppiksessä.

1940-luvun lopulla syksyn tulon aistii Lars Sundin Kolme sisarta ja yksi kertoja -romaanissa muun muassa juuri venetsialaisten lähestymisestä, silloin ”Östanpån huvilaväki juhlii kesän päättymistä kokkotulilla ja torvimusiikilla”.

Kaikilla ei tietenkään huvilaan ole varaa, joten on selvää, että mökkikauden päätös koskee ennen kaikkea varakkaampaa väkeä. Muut seuraavat juhlaa etäämmältä.

Pursiseuran syysjuhla osuu samaan ajankohtaan ja sitä vietetäänkin ”perinteisesti rapuillallisen, ilotulituksen ja tanssin merkeissä”. Ranta koristellaan lyhdyin kuten venetsialaisissa edelleenkin, raketteja ammutaan vielä tänäänkin kuin kymmeniä vuosia sitten ”niin, että elokuun yö muuttuu päiväksi”.

Tommi Liimatan Jeppis-kirjoista käy ilmi, että 1980-luvun loppupuolella venetsialaiset herättävät jopa kateutta pietarsaarelaislasten pohjoissuomalaisissa sukulaisissa. Sen pietarsaarelaispoika ymmärtää.

”Venetsialaiset on joka vuosi tuttu ja samankaavainen, mutta mitä sitten, ei jouluunkaan kyllästy.”

Ne joilla ei ole kesämökkiä, pääsevät paukuttelemaan raketteja kaupungin rannoilla, mikä onkin juhlassa parasta. Pojat osaavat jo arvioida, miten perhetausta vaikuttaa juhlimisintoon: omakotiasujat eivät pommittele yhtä innokkaasti kuin kerrostalojen lapset. Mahtaako myös olla niin, että kesämökkejä on enemmän omakotitaloissa asuvilla ja venetsialaisviikonloppu vietetään silloin huvilalla, eikä kaupungin yleisillä rannoilla. Tärkeä juhla on joka tapauksessa kyseessä:

”Vaikee kuvitella että uuenvuojen paukuttelu nousis mun asteikossa tän yli, Hiltska mietti. – Elokuun iltojen pimeys on niin toisellaista ko joulukuun pimeys.” ”Täällä mäki haluun olla Venetsialaisina.” kuuluu myös Tommin tuomio, tosin jokunen vuosi myöhemmin.

Venetsialaisviikonlopusta toivotaan yleisesti sopivan kuivaa, jotta pommittelu onnistuu: liian kuivana viikonloppuna kielletään kokot ja tulitteet, rankkasateella pommittaminen on vaikeaa, eikä erityisen mukavaa. Oikeastaan tulituslupa on vain yhdelle illalle, mutta pojat venyttävät sitä sekä alusta että lopusta.

”Heinäsirkkoja, satelliitteja, kiinareita, minitykkäreitä ja perhosia. Markan raketteja, pari tykinjyskyä, noitapillejä. Mattarit olivat halpoja ja niitä piti olla paljon [-].”

Isän iltavuoron päätyttyä päästään asiaan: pommikuorman kanssa ajetaan joko hiekkakuopille, Vanhaan satamaan, Larsmon puolelle tai Fäbodan hiekkarantaan – siellä näkisi myös kesämökkiläisten ilotulitteet, mutta toisaalta tuuli häiritsisi omia räjäytyksiä. Nyt suunnataan siis hiekkakuopille.

Paluumatkalla Pursiseuran ravintolasta loistavat lyhdyt, ”musiikkia, naurua ja kilinää, kauempana jo harventunutta pamahtelua.” Kun pojat kasvavat, on ilmeisesti myös mielikuvitus kehittynyt, koska 13-vuotiaat keksivät jo työntää pikku paukkuja sienten lakkeihin. ”Kun pani minitykkärin, sienestä tuli niin pientä silppua että Eskon ruohonleikkurikin jäi toiseksi.”

Viattomista jäähyväisistä kesän kuukausille ei ole kaikissa juhlissa kyse. Monika Fagerholmin hyvänlaatuisesti hengästyttävässä ja hämmentävässä Amerikkalainen tyttö -romaanissa metsän liejuisemman laidan talossa vietetään loppukesän pahamaineisia jahtijuhlia, joissa metsästäjien meno äityy melkoiseksi. Inget Herrman arvioi tytöille, Doris Flinkenbergille ja Sandra Wärnille juhlien merkitystä: ”Keskeistä ei siis ole hauskuus”, Inget Herrman sanoi. ”Vaan puhdistava kylpy.”

Teksti on julkaistu kirjassa Juhlan jäljet : kaunokirjalliset todisteet. Avain, 2017. Päivit Almgren ja Jokitalo