Kun (kirjallisuuteenkin) saapuu syys ja pimeät elokuun yöt

Kesän lopussa ammuttiin raketteja ja järjestettiin rapujuhlia ja hiivittiin metsässä. (Philip Teir: Tällä tavalla maailma loppuu)

Elokuun pimeinä iltoina kesä alkaa olla ohi. Aaro Hongan 1960-luvun loppupuolen kaupunkilaispoikien elämää kuvaavasta kirjasta Hurja Kunnari löytyy juhlahetki, päiviin juuri ennen koulunalkua sijoittuva sadonkorjuun aika, joka todennäköisimmin ei kovinkaan monen nykynuorukaisen maailmaan kuulu.

”Suvi oli soutanut satamaansa, elokuun viimeinen päivä oli tullut. Nopsat ihmiskädet korjasivat puutarhojen vihanneksia, poimivat marjoja ja tarttuivat halukkaasti hedelmiin. [–]. Pitkin päivää nähtiin Kyttälän kaduilla hilpeitä koululaisia, jotka olivat jo saaneet kylläkseen pitkästä lomasta ja odottivat luokkakumppaniensa tapaamista. Monet väittivät vieläkin kaihoilevansa kesää, mutta se oli lähinnä tapoihin kuuluvaa puhetta, silmien virkeys sen selvästi ilmaisi.”  Sato oli korjattava talteen.

Pohjanmaalta ja erityisesti Pietarsaaren seudulta aikanaan käynnistynyt mökkikauden päätösjuhla, venetsialaiset, esiintyy niin Kaarlo Haapasen vuosisadan alkupuoliskolle sijoittuvassa Pietarsaari-trilogiassa ja Lars Sundin sotienjälkeisessä kaupungissa kuin Tommi Liimatan 1980-1990-lukujen Jeppiksessä.

1940-luvun lopulla syksyn tulon aistii Lars Sundin Kolme sisarta ja yksi kertoja -romaanissa muun muassa juuri venetsialaisten lähestymisestä, silloin ”Östanpån huvilaväki juhlii kesän päättymistä kokkotulilla ja torvimusiikilla”.

Kaikilla ei tietenkään huvilaan ole varaa, joten on selvää, että mökkikauden päätös koskee ennen kaikkea varakkaampaa väkeä. Muut seuraavat juhlaa etäämmältä.

Pursiseuran syysjuhla osuu samaan ajankohtaan ja sitä vietetäänkin ”perinteisesti rapuillallisen, ilotulituksen ja tanssin merkeissä”. Ranta koristellaan lyhdyin kuten venetsialaisissa edelleenkin, raketteja ammutaan vielä tänäänkin kuin kymmeniä vuosia sitten ”niin, että elokuun yö muuttuu päiväksi”.

Tommi Liimatan Jeppis-kirjoista käy ilmi, että 1980-luvun loppupuolella venetsialaiset herättävät jopa kateutta pietarsaarelaislasten pohjoissuomalaisissa sukulaisissa. Sen pietarsaarelaispoika ymmärtää.

”Venetsialaiset on joka vuosi tuttu ja samankaavainen, mutta mitä sitten, ei jouluunkaan kyllästy.”

Ne joilla ei ole kesämökkiä, pääsevät paukuttelemaan raketteja kaupungin rannoilla, mikä onkin juhlassa parasta. Pojat osaavat jo arvioida, miten perhetausta vaikuttaa juhlimisintoon: omakotiasujat eivät pommittele yhtä innokkaasti kuin kerrostalojen lapset. Mahtaako myös olla niin, että kesämökkejä on enemmän omakotitaloissa asuvilla ja venetsialaisviikonloppu vietetään silloin huvilalla, eikä kaupungin yleisillä rannoilla. Tärkeä juhla on joka tapauksessa kyseessä:

”Vaikee kuvitella että uuenvuojen paukuttelu nousis mun asteikossa tän yli, Hiltska mietti. – Elokuun iltojen pimeys on niin toisellaista ko joulukuun pimeys.” ”Täällä mäki haluun olla Venetsialaisina.” kuuluu myös Tommin tuomio, tosin jokunen vuosi myöhemmin.

Venetsialaisviikonlopusta toivotaan yleisesti sopivan kuivaa, jotta pommittelu onnistuu: liian kuivana viikonloppuna kielletään kokot ja tulitteet, rankkasateella pommittaminen on vaikeaa, eikä erityisen mukavaa. Oikeastaan tulituslupa on vain yhdelle illalle, mutta pojat venyttävät sitä sekä alusta että lopusta.

”Heinäsirkkoja, satelliitteja, kiinareita, minitykkäreitä ja perhosia. Markan raketteja, pari tykinjyskyä, noitapillejä. Mattarit olivat halpoja ja niitä piti olla paljon [-].”

Isän iltavuoron päätyttyä päästään asiaan: pommikuorman kanssa ajetaan joko hiekkakuopille, Vanhaan satamaan, Larsmon puolelle tai Fäbodan hiekkarantaan – siellä näkisi myös kesämökkiläisten ilotulitteet, mutta toisaalta tuuli häiritsisi omia räjäytyksiä. Nyt suunnataan siis hiekkakuopille.

Paluumatkalla Pursiseuran ravintolasta loistavat lyhdyt, ”musiikkia, naurua ja kilinää, kauempana jo harventunutta pamahtelua.” Kun pojat kasvavat, on ilmeisesti myös mielikuvitus kehittynyt, koska 13-vuotiaat keksivät jo työntää pikku paukkuja sienten lakkeihin. ”Kun pani minitykkärin, sienestä tuli niin pientä silppua että Eskon ruohonleikkurikin jäi toiseksi.”

Viattomista jäähyväisistä kesän kuukausille ei ole kaikissa juhlissa kyse. Monika Fagerholmin hyvänlaatuisesti hengästyttävässä ja hämmentävässä Amerikkalainen tyttö -romaanissa metsän liejuisemman laidan talossa vietetään loppukesän pahamaineisia jahtijuhlia, joissa metsästäjien meno äityy melkoiseksi. Inget Herrman arvioi tytöille, Doris Flinkenbergille ja Sandra Wärnille juhlien merkitystä: ”Keskeistä ei siis ole hauskuus”, Inget Herrman sanoi. ”Vaan puhdistava kylpy.”

Teksti on julkaistu kirjassa Juhlan jäljet : kaunokirjalliset todisteet. Avain, 2017. Päivit Almgren ja Jokitalo

Mainokset

Mennään naimisiin! Hääjuhlintaa kotimaisessa kaunossa, osa 1

Vaikka tilastojen perusteella naimisiin mennään entistä harvemmin, kesähäät ovat edelleen suosittuja. Tänä vuonna houkuttelee päivämäärä 18.8.2018 – vielä siis ehtii inspiroitua tai ottaa muuten oppia kaunokirjallisista hääkuvauksista! Tässä otos häähumua lähinnä menneiltä vuosikymmeniltä. Aiheeseen palataan lähipäivinä!

Minä olen morsian. M – o – r – s – i – a – n!
(Hilja Valtonen: Nuoren opettajattaren varaventtiili)

Pöhnäisiä ja pökkelöitä

Jos nykyisin tämän tästä kauhistellaan juhlien jumalatonta menoa, kyllä sitä on osattu ennenkin. Hilja Valtosen Nuoren opettajattaren varaventtiili -kirjassa kerrotaan 1920-luvun pohjalaisesta hääjuhlinnasta. ”Siellä oli ollut kamalasti pöhnäisiä.” Pöhnäisestä menosta seuraa muun muassa puukkojen heiluttelua siihen malliin, että juhlijoita päätyy kaupungin sairaalaan asti. Isäntäkin kuuluu ajaneen hevosella suoraan tupaan.

1920-luvulla ja Pohjanmaalla ollaan myös Kaarlo Haapasen Kersojen kortteleissa, mutta häät eivät ole yhtä herraskaisen väen juhlat kuin Valtosen kirjassa. Vilma ja Valentti ottavat rokulipäivän töistä ja menevät pormestarin puheille. ”Aleksi Mäkinen ja Hilmansa todistivat, että molemmat lupasivat tahtoa.” Häissä soitetaan Työväen näyttämöltä lainattua gramofonia, mutta tanssita ei kumminkaan. Lahjaksi vieraat tuovat pöytäliinan, pirtulekan, joitakin astioitakin hääpari saa.

2000-luvun häissä pitävät perinteiset hääleikit edelleen pintansa. Kira Poutasen romaanissa Kotimatka otetaan mittaa, tuleeko tuoreen avioparin taloon akka- vai ukkovalta. Kisa hääkakunleikkauksen varpaille astumisessa on näiden häiden ehdoton huipentuma.

”Minka ja Vesa hymyilevät viinistä ja tunnekuohuista punaisina kerroskermakakkunsa edessä eivätkä tiedä, mihin kameraan katsoa. ‘Hymyä nyt kyyhkyläiset!’ ‘Ihana, voi kun tuli kiva kuva, oikein romanttinen ja ihana.’ [–] Hääjuhla on huipussaan, tämän jälkeen kaikki on pelkkää alamäkeä, liikuttavan pökkelöistä häävalssia, humalaista öykkäröintiä ja likaisia laseja tupakointinurkkauksessa.”

Sota-ajan häähumua

Vaikka sota mullisti ihmisten elämänmenon ja toi arkeen surua ja ahdistusta, tunteet roihusivat. Koska onnen aika saattoi olla lyhyt, siitä piti tilaisuuden koittaessa ottaa kaikki irti. Enni Mustosen Kielon jäähyväiset -romaanissa kihlajaisia vietetään vuoden 1939 tapaninpäivänä:

”Äiti oli antanut minulle kätköistään sen sormuksen, jota isä oli käyttänyt kihloissa ollessaan. Se mahtui juuri ja juuri Matin sormeen. Siinä kartanon salissa joulukuusen luona Matti pujotti sormeeni sen sormuksen, jota olin jo vuoden kantanut kultaketjussa kaulallani. Ensimmäisen kerran me suudeltiin kaikkien nähden.”

Seuraavana sotavuonna on sitten jo häiden vuoro. Hääpari vain on vaihtunut, sillä edellisenä vuonna vietetyn kihlajaisjuhlan sulhanen on kaatunut rintamalla. Romant- tisten puitteiden läpi kuultaa sota-ajan koruton henki, koetut menetykset ovat läsnä juhlatilanteissakin.

”Pienet morsiusneidot sirottelivat ruusun terälehtiä edellämme, kun kävelimme ruusukaaren alle. Piano oli raahattu verannalle ja äiti soitti häämarssia kun kävelimme rovastin eteen. Rovasti [–] puhui kauniisti ankarista talvista ja keväästä, joka herättää luonnon kukoistukseen, hän puhui kumppanuudesta, jossa toinen toistaan tukien kuljetaan elämän myötä- ja vastamäkiä. [–] Minä tunsin kuumien kyyneleiden tipahtelevan ruusukimpulleni. Kun vilkaisin mieheeni, näin hänenkin silmäkulmansa kostuneen.”

Lottana palveleva Hanna puolestaan astuu avioon kiireellä, niin kauan kuin lomaa on jäljellä: ”Tukka pörrössä ja hikisenä seisoin vihdoin kieloineni Paavon rinnalla papin edessä. Sormus oli Paavon rintataskussa, rautasormus vain mutta se kelpasi hyvin. Asser ja Aino olivat todistajia ja kaikki kävi lyhyemmän kaavan mukaan. Silti se hetki oli unohtumaton.” Unohtumattoman hetken päätteeksi juotiin lottakanttiinissa kahvit sokerikakun kera. ”Oikeista munista ja vehnäjauhosta tehty, ei mikään ruisjauhoinen korvikekakku.”

Lapin sodan kynnyksellä 1940-luvulla vihitään yksinkertaisin menoin Lempi ja Viljami. Minna Rytisalon kauniskielisessä, pitkäksi aikaa mieleen jäävässä romaanissa Lempi nuoripari saa toisensa, vaikka kaikki eivät liittoa pidäkään lähtökohdiltaan on- nistuneimpana: kauppiaan tytär ja syrjäkylän poika. Morsiamella ei ole kukkia, mutta on äidin rintaneula, hiukset eivät enää ole letillä niskassa kuten nuorella tytöllä. Kaksossisar Sisko on laittanut morsiuskampauksen. Viljami tuntee, kuinka ”kirkossa oli kylmä mutta kätesi lämmin, ainoina paikalla siskosi ja isäsi, kun Kaikkivaltiaan kasvojen edessä aloit minulle”.

Teksti on peräisin kirjasta Juhlan jäljet : kaunokirjalliset todisteet. Päivit Almgren & Jokitalo. Avain, 2017