Luukku 24. Joulun (kirjalliset) kohokohdat

Löykkiön jouluaattoon kuuluvat oleellisena osana kirjat. Tässä kaunokirjallisia otteita kotimaisesta joulunodotuksesta ja -vietosta:

Joulumielen viritystä

Sen huiskeen keskellä he tekivät asiat jotka kuului tehdä siksi että niin oli ennenkin tehty. Turha oli pysähtyä liiaksi mietiskelemään.
(Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta)

Joulun valmisteluihin kuuluu joulukorttien lähettäminen, vaikka puuha alkaakin korvautua sähköisillä tervehdyksillä. Sinikka Nopolan Eila ja Rampe ottavat kortti- rumbasta kaiken irti. Osoitelista käydään tarkasti läpi, viimevuotisten korttien laatu tai puuttumattomuus ovat etenkin Eilalla yllättävän tuoreessa muistissa. Jaa Lehtimäen Varpu?

”Sehän leikkaa aina jostain vanhasta kakspualisesta kortista sen kuvapualen ja kirjottaa sen taakse hyvää joulua. Laitetaan sille, jos joku kortti jää ylimääräseks.”

Vastaava arviointiprosessi on tuttu muillekin. Olli Jalosen kirjassa Karatolla Sillan jo kuolleen kollegan, itse asiassa toimeksiantajan ja lyhytaikaisen miesystävän Valon sisaret lakkaavat pitämästä yhteyttä, soittamasta ja pikku hiljaa he ”eivät lähettäneet joulukorttia, ja hän lopetti niiden lähettämisen toisen tyhjän joulun jälkeen”.

Toisinaan jouluvalmistelut paisuvat olosuhteisiin ja voimavaroihin nähden yli äyräittensä. Näin on käymässä uupumustilaa lähentelevälle Airi Kivikolle, mutta täydellisen joulun vetovoima on niin voimakas, että periksi on vaikea antaa. Ennen kaikkea joulu on vietettävä miehen suvun kanssa.

”Joulu on vuoden suurin perhejuhla, en takuulla viettäisi sitä missään turistirysässä tuhansien kilometrien päässä”, vakuuttaa Anu Holopaisen päähenkilö Airi riemastuttavassa, mutta myös väliin kauhunsekaisessa kirjassa Ilmestyskirjan täti.

Aviomies vakuuttaa voivansa hoitaa tärkeimmät: ”Ostan ja paketoin lahjat, sovin äidin ja isän kanssa että me tuodaan tänä vuonna vaikka lohet ja mädit, ne saa suoraan tiskistä valmiina. Laittele sinä täällä kotona vähän koristetta ja joululiinaa.”

Airi yrittää totutella ajatukseen joulusta, jolloin lohi ei olisikaan itse graavattua. Monilta osin joulu onnistuukin.

”Tapahtui joulun ihme, sain nautittua juhlasta enemmän kuin odotinkaan.”

Kun nuori nainen kutsuu pieneen asuntoonsa ystäviä joulun alla, hän tavoistaan poiketen ”sirotteli kaikkialle joulukoristeita, äidin antaman pöytäkuusen, vaarilta perimänsä hopealinnun, enkelivalot jotka loistivat lempeinä vasten mustaa ikkunaa”. Taina Latvalan raikkaassa Ennen kuin kaikki muuttuu -kokoelman kertomuksessa joulun läheisyys on läsnä myös tuliaisissa. Yksi vieraista tuo hyasintin, tarjolla on salaatin ja patongin lisäksi suklaata – mutta myös punaviiniä ja kuohuvaa. Juhla-aika innoittaa myös kohteliaisuuteen:

”Sähän säteilet ku joulukuusi”.

Varsin erilainen tapa joulunodotukseen esitellään Olli Jalosen Karatolla-kirjassa, kun keskushenkilö Valo yhdessä parin kaverinsa kanssa suuntaa joulunalusaikoina viikonlopuksi keskelle metsää.

Päivänvalo hupenee aikaisin ja laavulla, nuotiotulen loisteessa ryhdytään syömään ja juomaan hyvissä ajoin ennen iltaa. ”Sunnuntaina jatkettiin talkoita ja lopuksi kaadettiin jokaisen kotiin joulukuuset.”

Joulukuusen haussa ollaan myös Pauliina Rauhalan Taivaslaulussa. Perheen isä Aleksi herää aatonaattona valkoiseen maisemaan ja valmistautuu yllättämään perheen kauneimmalla löytämällään kuusella. Moottorikelkkareissulla hän ”joisi kaihoisat kannonnokkakahvit kuunvalossa, polttaisi yksinäisen sikarin ja tuumaisi tovin: näin elämä on, näin eilinen ja huominen, näin valvottu yö ja varhainen aamu, näin tähtitaivas ja luminen metsä”.

Toisin käy. Kaikki neljä pientä lasta on pian hereillä, eikä ilman lapsikatrasta pääse matkaan. Ärtymys sulaa lasten innostukseen, kun yksi pienistä huudahtaa: ”Isi, täällä metässä on niin mukavaa, että ihanku taivaalta satas karkkeja”. Kotiin saavuttua äiti on keittänyt riisipuuro ja jokainen saa mantelin.

Joulukuusista puheen ollen, niihin liittyy myös jo unohtuneita perinteitä. Lars Sund kertoo rehevästi historiaa kuvittavassa kirjassaan Kolme sisarta ja yksi kertoja, kuinka vielä vuonna 1944 ”lapset keräävät pois heitetyt joulukuuset, ja [–] niitä poltetaan joka puolella laskiaiskokoissa.”

 

Sundin kirjassa myös paikalliset pietarsaarelaiset jouluperinteet näkyvät: ”Kaupungin joulusymbolit usko, toivo ja rakkaus – risti, ankkuri ja sydän – loistivat Isokadun yllä kuten aina.” Symbolit valaisevat joulukuuta edelleen; toinen tämän kirjan kirjoittajista asuu samaisella kadulla toivon ja rakkauden välimaastossa. Pienempänä versionakin niitä nähdään: ”Kerrostalojen ikkunoissa tuikkivat kyntteliköt ja Usko, Toivo, Rakkaus -lyhdyt” myös jouluna 1989 Tommi Liimatan Jeppis 2 -kirjassa.

Joulun kohokohdat

”Mikä oikeastaan on joulun kohokohta, arveli Virva mietteliäästi, ”onko se aamulla, kun herää ja huomaa että on jouluaatto, onko se tämä hetki, vai se, kun lahjat jaetaan?”

Rauha S. Virtasen Tapaamme Seljalla -kirjassa yhdelle kohokohta on joulupöytään istuminen, toiselle puuromantelin löytäminen.

Vuonna 1944 pohjalaisen joulun kohokohta olisi ollut riisiryynipuuro ja sekahedelmäsoppa, ”niitä kyllä kaivattiin”, mutta asiassa eivät auttaneet kupongit eivätkä musta pörssi, selviää Lars Sundin Erikin kirjasta. 1940–1950-lukujen vaihteessa joissakin etenkin pohjanmaalaissa perheissä kohokohtaa edeltää käynti postikonttorissa, missä kuitataan noudetuksi Amerikan paketti siirtolaiseksi matkanneilta sukulaisilta.

Ulla-Maj ja Elis Holmin paketista paljastuu rusinoita, purukumia, hedelmäkaramelleja, leikkiauto, kahvia, nailonsukkia ja paljon muuta. Muutama vieraan näköinen setelikin paketissa on kirjearkkien välissä. ”Lähetän jouluksi 40 taalaa. Paljon terveisiä. Åke.” Näin sanotaan kirjeessä, joka on peräisin Lars Sundin kirjasta Kolme sisarta ja yksi kertoja.

Rakkaudenhirviön lapsuudenkodissa joulun rituaaleihin lukeutuvat joulurauhan julistus, lahjojen avaaminen ja riisipuuro, joulukirkko, hautakynttilät ja joulusauna. Kaikille perinteet eivät ole yhtä rakkaita, mutta isäänsä ja tämän jouluista matkaa haudoille nuori nainen kuitenkin ajattelee Saara Turusen kirjassa lämpimästi:

”Hänellä on päässään hattu, jossa on korvaläpät. Sataa lunta ja tuuli puhaltaa kynttilänliekkeihin. Isäni seisoo hiljaa hautakivien edessä ja kuuset humisevat.”

Teksti on julkaistu kirjassa Juhlat jäljet: kaunokirjalliset todisteet. Päivit Almgren & Jokitalo. Avain, 2017

Mainokset

Kaunokirjallisia ohjeita ja varoituksia juhannuksenviettoon

Kesälomiin ja -juhliin kasautuu usein liikaakin paineita ja odotuksia. Varoittavia sanoja löytyy kirjallisuudesta. (Teksti on peräisin kirjasta Juhlan jäljet – kaunokirjalliset todisteet. Päivit Almgren & Jokitalo. Avain, 2018)

Toisenlaisesta keskikesän juhlasta käynnistyy Pauliina Rauhalan Taivaslaulu, joka avaa kaunokirjallisuudessa harvoin nähdyn ikkunan lestadiolaisuuteen.

”Suviseurat! Isoteltta ja juhlaportti. Neliökilometrin pelto ja 70 000 ihmistä.”

Juhlakoneistoon kuuluu kenttäravintola (”30 000 pitsaa illassa”!) ja jätteiden kierrätys, joista mikä tahansa kesätapahtuma tai rockfestivaali olisi kateellinen. Nykyaikaiseen tapaan seurojen ohjelman saa tekstiviestillä puhelimeen, radiolähetystä voivat kuunnella ne, jotka eivät pääse tai mahdu telttaan sanan äärelle. Alueelle johdattava juhlaportti on tärkeä nähtävyys ja näissäkin kesäjuhlissa maistuu lapsille jäätelö ja kaikille makkara. Suviseuroilla koetaan liikutuksen hetkiä ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Niille mahtuu myös ahdistusta ja etenkin suurperheiden äitien väsymystä.

Kaiken kaikkiaan juhannukseen ladataan monenlaisia odotuksia. Kun Antti tekee Eve Hietamiehen Hammaskeiju-kirjassa uuden parisuhteen alkumetreillä suunnitelmia siitä, mitä Ennin ja tämän tyttären Tertun sekä hänen oman poikansa Paavon kanssa jatkossa puuhattaisiin, osa haavekuvista liittyy keskikesään.

”Mennään ensi juhannuksena Reposten mökille. Syödään mansikkakakkua ja poltetaan menneen vuoden vanhat synnit juhannuskokossa. Kun lapset nukahtavat, istutaan Reposten kanssa terassilla, kuunnellaan radiosta Kesäillan valssia, juodaan kahvit ja konjakit.”

Sauna, uinti, käen kukkumiset ja hyttyset kuuluvat myös kuvaan.

Tove Janssonin Vaarallinen juhannus -kirjasta lukija oppii myös, mikä onkaan juhlinnan perimmäinen olemus. Vilijaana on kovasti apeana odottanut enoa ja tämän rouvaa, jotka hän monivuotisen velvollisuuden painamana on jälleen kutsunut juhannuksen viettoon. Tulevatkohan vieraat tänäkään vuonna? Onneksi Muumipeikko ja Niiskuneiti ovat paikalla pohtimassa asiaa. Kun Vilijaanalle selviää, ettei hänen tarvitse kutsua juhliinsa ketään, joka ei ole hauska, alkaa hänkin odottaa tulevaa juhannusta:

”Eikä kukaan sure, vaikka minä loppuikäni juhlin kenen kanssa haluan? Vaikka emme olekaan sukulaisia?”

Kun Muumipeikko vakuuttaa, että näin on, Vilijaanan olo huojentuu.

”Näinkö yksinkertaista se on! hän sanoi. Voi, miten ihanaa. Nyt me vietämme ensimmäisen iloisen juhannuksen mikä minulla koskaan on ollut, ja miten me sen vietämme! Voi hyvät ystävät, antakaa minun olla mukana jossakin jännittävässä!”

Ja railakas juhla siitä tuleekin! Kokkoon vaan kaikki kiellot ja estelyt, niin Muu- milaaksossa kuin Suomen suvessakin:

”Juhannuskokko paloi. Se ryntäsi ryskyen julisteiden kimppuun, joissa oli ’Laulaminen kielletty’, ’Kukkien poimiminen kielletty’, ja ’Nurmella istuminen kielletty’ [–] Vilijaana lauloi. Hän tanssi laihoilla jaloillaan kokon ympärillä ja pieksi hiillosta oksalla. – Ei koskaan enää enoa, hän lauloi. Ei koskaan enää rouvaa! Ei koskaan, koskaan enää! Pimpulapampulapum!”

Näin sitä juhannusta tulisi viettää!