Kun saapuu syys: loppukesän lukuvinkit

Kesän lopussa ammuttiin raketteja ja järjestettiin rapujuhlia ja hiivittiin metsässä.
(Philip Teir: Tällä tavalla maailma loppuu)

Elokuun pimeinä iltoina kesä alkaa olla ohi. Aaro Hongan 1960-luvun loppupuolen kaupunkilaispoikien elämää kuvaavasta kirjasta Hurja Kunnari löytyy juhlahetki, päiviin juuri ennen koulunalkua sijoittuva sadonkorjuun aika, joka todennäköisimmin ei kovinkaan monen nykynuorukaisen maailmaan kuulu.

Suvi oli soutanut satamaansa, elokuun viimeinen päivä oli tullut. Nopsat ihmiskädet korjasivat puutarhojen vihanneksia, poimivat marjoja ja tarttuivat halukkaasti hedelmiin. [–]. Pitkin päivää nähtiin Kyttälän kaduilla hilpeitä koululaisia, jotka olivat jo saaneet kylläkseen pitkästä lomasta ja odottivat luokkakumppaniensa tapaamista. Monet väittivät vieläkin kaihoilevansa kesää, mutta se oli lähinnä tapoihin kuuluvaa puhetta, silmien virkeys sen selvästi ilmaisi.

Sato oli korjattava talteen.

Valoa elokuun yöhön

Pohjanmaalta ja erityisesti Pietarsaaren seudulta aikanaan käynnistynyt mökkikauden päätösjuhla, venetsialaiset, esiintyy niin Kaarlo Haapasen vuosisadan alkupuoliskolle sijoittuvassa Pietarsaari-trilogiassa ja Lars Sundin sotienjälkeisessä kaupungissa kuin Tommi Liimatan 1980-1990-lukujen Jeppiksessä.

1940-luvun lopulla syksyn tulon aistii Lars Sundin Kolme sisarta ja yksi kertoja -romaanissa muun muassa juuri venetsialaisten lähestymisestä, silloin ”Östanpån huvilaväki juhlii kesän päättymistä kokkotulilla ja torvimusiikilla”. Kaikilla ei tietenkään huvilaan ole varaa, joten on selvää, että mökkikauden päätös koskee ennen kaikkea varakkaampaa väkeä. Muut seuraavat juhlaa etäämmältä. Pursiseuran syysjuhla osuu samaan ajankohtaan ja sitä vietetäänkin ”perinteisesti rapuillallisen, ilotulituksen ja tanssin merkeissä”. Ranta koristellaan lyhdyin kuten venetsialaisissa edelleenkin, raketteja ammutaan vielä tänäänkin kuin kymmeniä vuosia sitten ”niin, että elokuun yö muuttuu päiväksi”.

Venetsialaiskateus

Tommi Liimatan Jeppis-kirjoista käy ilmi, että 1980-luvun loppupuolella venetsialaiset herättävät jopa kateutta pietarsaarelaislasten pohjoissuomalaisissa sukulaisissa. Sen pietarsaarelaispoika ymmärtää. ”Venetsialaiset on joka vuosi tuttu ja samankaavainen, mutta mitä sitten, ei jouluunkaan kyllästy.”

Ne joilla ei ole kesämökkiä, pääsevät paukuttelemaan raketteja kaupungin rannoilla, mikä onkin juhlassa parasta. Pojat osaavat jo arvioida, miten perhetausta vaikuttaa juhlimisintoon: omakotiasujat eivät pommittele yhtä innokkaasti kuin kerrostalojen lapset. Mahtaako myös olla niin, että kesämökkejä on enemmän omakotitaloissa asuvilla ja venetsialaisviikonloppu vietetään silloin huvilalla, eikä kaupungin yleisillä rannoilla. Tärkeä juhla on joka tapauksessa kyseessä:

”Vaikee kuvitella että uuenvuojen paukuttelu nousis mun asteikossa tän yli, Hiltska mietti. – Elokuun iltojen pimeys on niin toisellaista ko joulukuun pimeys.” ”Täällä mäki haluun olla Venetsialaisina”, kuuluu myös Tommin tuomio, tosin jokunen vuosi myöhemmin.

Venetsialaisviikonlopusta toivotaan yleisesti sopivan kuivaa, jotta pommittelu onnistuu: liian kuivana viikonloppuna kielletään kokot ja tulitteet, rankkasateella pommittaminen on vaikeaa, eikä erityisen mukavaa. Oikeastaan tulituslupa on vain yhdelle illalle, mutta pojat venyttävät sitä sekä alusta että lopusta. ”Heinäsirkkoja, satelliitteja, kiinareita, minitykkäreitä ja perhosia. Markan raketteja, pari tykinjyskyä, noitapillejä. Mattarit olivat halpoja ja niitä piti olla paljon [-].”

Isän iltavuoron päätyttyä päästään asiaan: pommikuorman kanssa ajetaan joko hiekkakuopille, Vanhaan satamaan, Larsmon puolelle tai Fäbodan hiekkarantaan – siellä näkisi myös kesämökkiläisten ilotulitteet, mutta toisaalta tuuli häiritsisi omia räjäytyksiä. Nyt suunnataan siis hiekkakuopille. Paluumatkalla Pursiseuran ravintolasta loistavat lyhdyt, ”musiikkia, naurua ja kilinää, kauempana jo harventunutta pamahtelua.” Kun pojat kasvavat, on ilmeisesti myös mielikuvitus kehittynyt, koska 13-vuotiaat keksivät jo työntää pikku paukkuja sienten lakkeihin. ”Kun pani minitykkärin, sienestä tuli niin pientä silppua että Eskon ruohonleikkurikin jäi toiseksi.”

Teksti on julkaistu kirjassa Juhlan jäljet : kaunokirjalliset todisteet. Päivit Algmren & Jokitalo. Avain, 2017

Rakkauden kesä. Vinkkejä lukijoille

Taas se on täällä! Kesä.

Auringonpaisteessa ihmissuhteetkin voivat näyttää kuin uusilta – tai kanssaihmiset saattaa nähdä uudessa, suotuisassa valossa. Löykkiöläisten valoisaan mielentilaan, lukijan siviilisäädystä riippumatta, sopivat rakastavaisten kohtaamisia kuvaavat tarinat ja niitä esitellään Missä rakkaus syttyy -kirjassa.

Kirjan luku Rakkauden vuodenajat poimii kotimaisista romaaneista kuvauksia, joissa erityisesti kesä usein esiintyy.

RAKASTUMISEN KUUMA KESÄ

”Yleensäkin muistot keskittyvät kesiin, vai mitä”, kysäisee retorisesti Markku Turusen Taivaan pikajunan kertoja-Ismo. Yksi kauneimmista on Inka Nousiaisen kirjassa Kirkkaat päivä ja ilta, ja se kertoo kuinka tapaavat Iida ja kohdatessa vielä tuntematon mies, ”pitkänhuiskea vaalea olento, jonka housut roikkuivat löysinä vyötäröllä ja ryhti oli aavistuksen kumara kuten pitkillä ihmisillä yleensä on.”

Vuoden kolmekymmentäkahdeksan heinäkuinen päivä on helteinen, heinäsirkat sirittävät ruohikossa. Iidaa puree käärme. Lääkekaapista ei rohtoa löydy, joten Iida hyppää polkupyörän selkään ja lähtee apua hakemaan. Sillalla tulee vastaan mies.

”Iida näki kaiken heti, silmien värin, että ripset olivat pitkät, ihossa vähän hiekkaa, tämä olisi nyt menoa.”

Inka Nousiainen itse kertoo, että “Kirkkaat päivä ja ilta -romaanilla on kaksi alkukuvaa”, molemmat kesäisiä. “Toisessa vanha nainen seisoo pihanlaidassa katsomassa tielle. On kuuma heinäkuinen päivä, aurinko polttanut nurmikon keltaiseksi, tunnelma pysähtynyt, luontokin hiljaa yksittäistä ampiaista tai pään yli rapisevaa sudenkorentoa lukuun ottamatta.”

Toinen kuvista on edellä mainittu, jossa “tyttö ja poika kohtaavat hengästyneesti pienellä sillalla, ajankohta vähän ennen sotaa. Kuvassa sekoittuvat vanhasta päiväkirjasta poimittu kohtaaminen sekä kuviteltu kohtaaminen, joka yhä vielä nostaa kyyneleet silmiin. Niin tärkeä siitä itselle tuli.”

Lukija tuntee, kuinka Iidan ja Eliaksen kohdatessa on kuuma, on hätä, kuinka ilma seisoo, mutta siinä on sähköä, kun nämä kaksi sattuvat vastatusten.

Iida ei voi unohtaa edellä kuvattua tapaamista sillalla. Huoneessa, jossa on kampauspöytä, läikikäs klaffituoli ja seinällä akvarelli Iida ajattelee miestä iltaisin.

Kesä on niin “kuuma, että välillä piti kaataa kastelukannusta vettä päälleen, jotta olisi saanut vilvoitusta edes hetkeksi”. Toisen kerran hän näkee miehen ja kuulee tämän nimen – Elias – pyöräillessään sahalle ystävänsä Varpun kanssa. Aurinko kuumottaa, ruoka-aika alkaa ja Elias nyökkää katsoessaan sanattomaksi hiljentyvää Iidaa.

Inka Nousiainen kertoo yllättäen huomanneensa Kirkkaat päivä ja yö -kirjan taustatöitä tehdessään, että hänen kuvaamansa ajan todelliset säätilat sopivat hyvin yhteen sen kanssa, millaisiksi kirjailija oli suunnitellut kirjan säätilat, sekä ulkoiset että sisäiset.

“Rakastumisen kuuma kesä, epävarmuuden kylmä talvi, odottamisen viivyttelevä kevät… Joku voi pitää vastaavuutta myös tylsänä ja liian ilmeisenä, mutta minusta se ikään kuin kuului muutenkin vähän vanhanaikaiseen tarinaan, ja tunsin tyydytystä siitä etten ollut ”keksinyt” kaikkea.” Vaikkei sillä olisikaan ollut mitään väliä kuten Inka itsekin lisää.

“Eivätkä Iida ja Elias mitenkään olisi voineet kohdata koleana päivänä sateessa!”

TUNNELMALLISET SÄÄOLOT

Voi olla että kirjailijatkin suosivat suvimiljöitä kuten ainakin Philip Teir myöntää. “Kaikkia miljöitä voi hyödyntää, mutta erityisen ihastunut olen kesäisiin puutarhoihin, järviin, tunnelmallisiin sääoloihin.”

Myös Taina Teerialhon Kesäkuu on nimensämukainen kertomus sekalaisen seurueen ajomatkasta suomalaisessa maisemassa. Kirjastoautopäiviltä palaavat Sisse ja Päivi päätyvät sedän ja Jyrkin bussikyytiin, “onnekkaasti, kuten Sisse sanoi vilkaisten setää”.

Matkalla vuoroin paistaa, ukkostaa, sataa ja tuulee, kuten Suomen kesässä on tapana. Välistä “aurinko sukelsi häikäisemään”, toisena hetkenä jo pilvet synkentävät maisemaa.

“Sen tulon näki. Ilma tiivistyi ensin lähelle tienpintaa jossa se oli raskaimmillaan. Sade alkoi, pieniä morsemerkkejä iskeytyi tuulilasiin, ne olivat kuin hyttysten pikkuserkkuja, mutta märempiä.”

Kesä tuntuu, kuuluu ja tuoksuu Teerialhon kerronnassa. Vaikka Jyrkin ja Päivin kommunikointi ei reissun alkuvaiheissa ota sujuakseen, merkkejä paremmasta on havaittavissa Längelmäen jälkeen. “Päivi oli yössä musta kuin painajainen”, ajattelee Jyrki, mutta aamutupakalla naisen “ääni oli pehmeä, sellainen jonka haluaisi kuulla radiosta, josta toivoi ettei se hiljenisi lainkaan”.

Lyhyen matkan aikana asiat etenevät vauhdikkaasti ja vääjäämättömästi; sen aikana uidaan, kahlataan, kellutaan, poltetaan tupakkaa, pysähdytään huoltoasemilla. Päätöspuolella alkaa olla selvää, että Jyrki saa kokonaisen paketin: naisen ja (vielä syntymättömän) lapsen. “Ymmärsinkö minä nyt oikein, Päivi sanoi. – Että sinä haluat elää minun kanssani?” Jyrki vakuuttaa haluavansa.

KESÄISIN KOSITAAN

Kesäisin myös kositaan. Matkamusiikkia-kirjassa Emma Puikkosen sympaattisen Aimon kerrotaan kosineen “Eeviä ykskaks yllättäen kun oltiin uimassa, sormuksella joka oli taiteltu ruohonkorresta”.

Lämpimän kesäsään voi aistia myös Aimon kihlatessa Eevin. Tarinan tapahtumahetkellä Aimo on jo vanha ja hänen muistinsa huomattavasti reistaileva.

Kirjassa Aimo vuoroin muistaa, vuoroin unohtaa: “Eevi on kuollu jo. Minä välillä unohan, mutta kuollu se on.”

Mutta omissa häissään hän katsoi, kuinka

“Eevi heitti morsiuskimpun ja Aimo sulki silmänsä ennen kuin se laskeutui maahan, ajatteli että näin minä tämän otan, jokin lähtee lentoon eikä koskaan kosketa maata.”

Ja sinne morsiuskimppu katosi, “ilmaan, kohti pilviä. Eevi nauroi ja kääntyi pussaamaan Aimoa.”

Matkamusiikkia-kirjassa kesä tuntuu, tuoksuu ja kuuluu tien päällä, kun Aimo ja Iisa-miniä ajavat halki Suomen. Eevin ja Aimon lisäksi kyseessä on Iisan ja Eskon tarina, kertomus lapsenkaipuusta, suhteen käännekohdista, Aimon muistoista ja niiden vähittäisestä katoamisesta.

NUORI KESÄ

Kesän 1972 kuluessa tapahtuva Olli Jalosen Miehiä ja ihmisiä on sekin paitsi tarina kasvamisesta ja suhteesta vanhempiin, myös kauniisti luonnosta puhuva kirja.

Sen sävy on herkkä ja haikea, mutta moni asia siinä myös hymyilyttää. Kun kertojaminä on ensimmäistä kertaa viettänyt yönsä naisen kanssa (“En ole ennen alastomana toisen kanssa loikoillut.”), hän poistuu aamulla hiljaa.

“Sade on hienoa hiljaista kesäsadetta ja ripisee kattoon ja toisenlaisella äänellä sireenipuskien lehtiin.”

Juhannus on luonteeltaan romanttinen juhla varmaankin kukkean luonnon ja yöttömän yön takia. Taina Latvalan Ennen kuin kaikki muuttuu -kirjan tarinassa Pyyntö nuoret tapaavat kuitenkin kaupungissa, juhannusyönä. “Kaikki muut olivat silloin mökillä tai saaristossa, he olivat valinneet vaiteliaan kaupungin ja kulkivat tietämättään toisiaan kohti.”

Kaupungin harvat avoinna olevat baarit ovat kesän juhlapyhinä kohtaamisille talvea otollisempi ympäristö. “Valo valloitti hiostavan Helsingin, pinkit pilvet vaelsivat kattojen yllä, kadut humisivat tyhjinä kuin aavekaupungissa.” Näissä olosuhteissa, lakritsinhajuisen savun leijuessa baarissa “mies naputteli numeronsa naisen kännykkään”.

Myös Monika Fagerholmin Ihanat naiset rannalla -kirjassa kesä tuntuu talvea tärkeämmältä. Kajus, Isabella ja Thomas asuvat talvisin “kaupunkiasunnossa kolmannessa kerroksessa neliön muotoisen pihan yläpuolella. Kesällä he asuvat kesäparatiisissa”, joka aluksi on harmaa, sittemmin punainen mökki, myöhemmin tuvasta muutetaan valkoiseen huvilaan. Naapurihuvilaan hurauttaa amerikkalaisella autollaan Enkelin perhe, Gabriel ja Rosa, lapsineen. Bella ja Rosa, kuin kaksoset, uivat ja makaavat rantakalliolla.

AIKUINEN KESÄ

Kukapa kuvaisi kesää Eeva Kilpeä kauniimmin! Vuodenaika on koko ajan käsinkosketeltavan läsnä Häätanhussa, kun Anna Maria jättää jäähyväisiä kesäpaikalleen ja valmistautuu muuttamaan Ronin luo Kanadaan.

“Metsämäen toisella laidalla suurten kuusten alla, tien ja kahden polun risteyksessä, oli hänen oma yksityinen pysäköintipaikkansa niin kuin hän sitä mielessään nimitti, sileä levennys kuusen, kannon ja kiven välissä, kuin poukama jossa luonto kulkijaa aikansa koeteltuaan hänet lopulta hyväksyy.”

Eeva Kilpi on mestari kuvaamaan rakkautta. Ronin vierailun alussa “heidän suhteensa oli ollut virallinen ja jännittynyt, mutta täynnä väreilevää uteliaisuutta ja – niin kuin Anna Maria myöhemmin asian selitti – täynnä tietoisuutta siitä hellyydestä joka ajalla oli varattuna heitä varten.”

Ron on edelliskesänä kuullut idyllisen hiljaisuuden, linnut ja puiden äänet ja ymmärtänyt. “Anna Maria muisti miten hän itse oli jännittänyt, miten hän oli halunnut selittää Ronille jokaisen puun ja juuren.” “Ja Ron oli katsonut ympärilleen ja sanonut: – Gorgeous. It’s just gorgeous.”

Teksti on kirjasta Päivi Jokitalo: Missä rakkaus syttyy. Avain, 2015