Lobbaamisella ei alkua eikä loppua

Timo Turja Eduskunnan kirjastosta on pitkään tarkastellut ja tutkinut lobbaamista ja tiedon hyödyntämistä siinä. Lobbaus yhteiskunnallisena ilmiönä ei Suomessa ole yhtä yleistä ja kehittynyttä toimintaa kuin monessa muussa länsimaassa. Sitä ei säädellä yhtä tiukasti kuin monessa muussa maassa, eikä siihen erikoistuneita toimijoita käytännössä ole. Kunta-alan lobbauksen sääntöjä on joskus esitetty Kuntaliitolle laadittaviksi. Varhaisia kotoisia esimerkkejä lobbaustoimista liittyvät kieltolakiin – ja Suomen Akatemian perustamiseen. Puheita Akatemian puolesta ja sitä vastaan teetettiin puheenkirjoittajilla.

Lobbaus onnistuu tutkitusti sitä paremmin, mitä defensiivisempää se on: vallitsevien olojen säilyttämisessä pärjätään paremmin kuin uudistusten ajamisessa. Näkemys lobbauksesta salamyhkäisenä kähmintänä on väärä: se tarjoaa tietoa päättäjille. Kuntapäättäjien mielestä epäviralliset keskustelut vievät asioita parhaiten eteenpäin. Parhaimmillaan lobbaaminen on Turjan mukaan konfliktien ratkaisua.

Kirjastopalvelut ovat lobbaamisen kohteena hankala. Niihin kohdistuu harvoin poliittista intohimoa – kuten Risto Kolanen aiemmin tänään totesi, kaikki puolueet ovat kirjastopuolueita. Kriittinen keskustelu kirjastoista on ainakin valtakunnallisella tasolla harvinaista. Poliittisen jännitteen puuttuminen johtaa helposti siihen, etteivät kirjastot saa päättäjien huomiota. Lobbaajan onkin tärkeää ymmärtää poliittisen päätöksenteon luonne ja sen eri vaiheet. Sanoma on eri vaiheissa suunnattava eri ihmisille, eri tavoin.

Kun julkinen keskustelu käynnistyy, puolueet ja niiden piirijärjestöt alkavat ottaa asioihin kantaa. Tässä vaiheessa pitäisi harrastaa suoria kontakteja, olla aktiivinen. Meidän oloissamme lobbarit satsaavat yleensä hallituspuolueiden edustajiin, oppositioon ei kannata käyttää resursseja. Päättäjät lyövät oman kantansa usein lukkoon varhaisessa vaiheessa, jolloin lobbareilta etsitään tukea omille argumenteille. Liikkeellä pitää siis olla ajoissa; päätöksentekovaiheessa vaikuttamisyritykset voivat jopa kääntyä itseään vastaan. Mitä pitemmällä päätöksentekoprosessi on, sitä pienempi on lobbaamisen rooli.

Kuntapäättäjistä 82 % on selvitysten mukaan kirjastopalveluihin tyytyväisiä, mutta vain 20% valmis lisäämään panostusta palveluiden kehittämiseen. Tässä onkin paradoksi: jos kirjastot hoitavat tehtävänsä (liian) hyvin, kirjastojen mahdollisuudet kasvattaa määrärahoja pienenevät. Timo Turja arvelee, että taustalla voi olla näkökulmaero: kirjastoissa samaistutaan kuntalaisiin, päättäjät samaistuvat kuntaan. Kuntalaisten ja kunnan etu ei kaikissa tilanteissa ole sama. Yksi hänen vinkeistään kirjastoille on harrastaa yhteistyötä nuorisotoimen kanssa ja kehittää palveluja yhteistyössä.

Yksi Timo Turjan neuvoista lobbareille on: älä sano keskusteluissa mitään, mitä et voisi sanoa suorassa televisiolähetyksessä.  Tämän päivän tilaisuudessa ei tällaista sanottavaa ollut, koska kaikki esitykset voi katsoa osoitteessa http://www.kirjastokaista.fi/ .

Mainokset

Makkaraa poliitikoille

Pitkään kulttuuri- ja kirjastolautakunnassa toiminut turkulainen Nana Korpelainen muistuttaa, että tieto on hyvien päätösten perusta. Ja tietoa päätöksenteon pohjaksi tarvitaan nimenomaan lautakunnissa, valtuustotyöskentely on jo toimialojen yksityiskohdista etäämpänä. (Eikä tietoa kirjastoista ja niiden palveluista tarvita ainoastaan lautakunnissa, vaan myös kuntalaisille on syytä edelleen avata kirjastotoimen antia ja sisältöjä.)

Kirjastojen ammattitaito ei toteudu parhaalla mahdollisella tavalla, ellei kaverina ole lautakunta, jossa ollaan asioista kärryillä, huomauttaa Nana. Niukka tiedonjakelu ei toimi vallankäytön välineenä, se vain synnyttää vastareaktioita, mutta tämä metodi ei Nanan mukaan kirjastoalan esittelijöitä ole vaivannut.

Korpelainen on sitä mieltä, että tietoa lautakunnan toimialoista on aluksi tarjottava paljon ja laajasti. Haastavaa tämä tietenkin on uusien luottamushenkilöiden kohdalla, kun lähdetään jos nyt ei nollatasosta, niin kuitenkin suppeista pohjatiedoista alan suhteen. Tietoa on hyvä tarjota ja on parempi, että kirjasto sitä antaa, eikä lautakunnan jäsen itse joudu sitä keräämään. Itsenäisestä tiedonhankinnasta ei seuraa dialogia!

Asioiden esittely lautakunnassa voi toimia koulutuksena ja perehdytyksenä ja esimerkit muualla tehtyistä ratkaisuista edistävät valistunutta päätöksentekoa. Kirjasto on toisaalta palvelu, johon useilla lautakunnan jäsenillä on läheisempi ja lämpimämpi suhde kuin vaikkapa vesilaitoksen palveluihin. Aina kirjastoasioista päättävä lautakunta ei kuitenkaan ole ollut luottamushenkilön aktiivisen valinnan kohde, vaan sinne on ’joutunut’. Erityisesti silloin viestinnällä on suuri rooli.

Kirjastolain avaaminen, lautakunnan jäsenten tutustuttaminen toisiinsa (samaan tapaan kuin ekaluokkalaisten), kokousasiakirjojen löytyminen ovat lautakuntatyöskentelyn osa-alueita, joissa kirjastoa tarvitaan. Tämän jälkeen voi ryhtyä kouluttamaan jäseniä kirjastoasioissa: mitkä ovat tavoitteet, mitkä reunaehdot, mitä tarjotaan tänään, mitä huomenna. Nanan mielestä ei olisi lainkaan hullu ajatus kuljettaa lautakunnan jäseniä tutustumassa kaikkiin kunnan  kirjastopisteisiin, samaan tapaan kuin Risto Kolasen esimerkissä aamupäivällä. Näin voisi tehdä muulloikin kuin poikkeusoloissa.

Enempi on parempi, on Nana Korpelaisen vinkki lautakuntien opastamiseen. Takahuoneet ja sisätyöt ovat mielenkiintoisia, ’kaikki haluavat sinne, mihin kirjastokortilla ei pääse’. Eikä tässä vielä kaikki! Se, että tiedetään kaikki omasta kaupungista, ei ole tarpeeksi. Suunnitelmat, kirjastoverkkopäätökset, hankkeet ovat tärkeitä, mutta lisää tarvitaan. Innostavinta ei aina se, mitä omassa kaupungissa oli tehty. Mitä voisi tehdä, mitä on tehty muualla! Kirjastolehti oli luottamushennkilölle tärkeä asioita avartava tiedonlähde.

Miten saadaan päättäjän ja virkamiehen tieto kohtaamaan? Poliitikko on Nanan sanoin helppo eläin, vähän kuin koirat, jotka tekevät makkaranpalalla mitä vaan (makkara vaihdettava muuhun herkkuun kuten tietoon). Päättäjä ei halua tietää vähemmän kuin toimittaja tai kuntalainen; päättäjä haluaa olla lausunnoissan asiantunteva. Toinen mistä poliitikot pitävät, on julkisuus ja huomio. Hyödynnä, kirjastoammattilainen, tätä! Kutsukaa päättäjät – yksilöinä – kertomaan lempikirjoistaan. Jos saat paikalle tiedotusvälineet, saat myös poliitikot. Ellei kiinnostus muuten herää, tässä on keino saada päättäjien huomio. (Silloin herää usein myös tiedonjano!)