Kun (kirjallisuuteenkin) saapuu syys ja pimeät elokuun yöt

Kesän lopussa ammuttiin raketteja ja järjestettiin rapujuhlia ja hiivittiin metsässä. (Philip Teir: Tällä tavalla maailma loppuu)

Elokuun pimeinä iltoina kesä alkaa olla ohi. Aaro Hongan 1960-luvun loppupuolen kaupunkilaispoikien elämää kuvaavasta kirjasta Hurja Kunnari löytyy juhlahetki, päiviin juuri ennen koulunalkua sijoittuva sadonkorjuun aika, joka todennäköisimmin ei kovinkaan monen nykynuorukaisen maailmaan kuulu.

”Suvi oli soutanut satamaansa, elokuun viimeinen päivä oli tullut. Nopsat ihmiskädet korjasivat puutarhojen vihanneksia, poimivat marjoja ja tarttuivat halukkaasti hedelmiin. [–]. Pitkin päivää nähtiin Kyttälän kaduilla hilpeitä koululaisia, jotka olivat jo saaneet kylläkseen pitkästä lomasta ja odottivat luokkakumppaniensa tapaamista. Monet väittivät vieläkin kaihoilevansa kesää, mutta se oli lähinnä tapoihin kuuluvaa puhetta, silmien virkeys sen selvästi ilmaisi.”  Sato oli korjattava talteen.

Pohjanmaalta ja erityisesti Pietarsaaren seudulta aikanaan käynnistynyt mökkikauden päätösjuhla, venetsialaiset, esiintyy niin Kaarlo Haapasen vuosisadan alkupuoliskolle sijoittuvassa Pietarsaari-trilogiassa ja Lars Sundin sotienjälkeisessä kaupungissa kuin Tommi Liimatan 1980-1990-lukujen Jeppiksessä.

1940-luvun lopulla syksyn tulon aistii Lars Sundin Kolme sisarta ja yksi kertoja -romaanissa muun muassa juuri venetsialaisten lähestymisestä, silloin ”Östanpån huvilaväki juhlii kesän päättymistä kokkotulilla ja torvimusiikilla”.

Kaikilla ei tietenkään huvilaan ole varaa, joten on selvää, että mökkikauden päätös koskee ennen kaikkea varakkaampaa väkeä. Muut seuraavat juhlaa etäämmältä.

Pursiseuran syysjuhla osuu samaan ajankohtaan ja sitä vietetäänkin ”perinteisesti rapuillallisen, ilotulituksen ja tanssin merkeissä”. Ranta koristellaan lyhdyin kuten venetsialaisissa edelleenkin, raketteja ammutaan vielä tänäänkin kuin kymmeniä vuosia sitten ”niin, että elokuun yö muuttuu päiväksi”.

Tommi Liimatan Jeppis-kirjoista käy ilmi, että 1980-luvun loppupuolella venetsialaiset herättävät jopa kateutta pietarsaarelaislasten pohjoissuomalaisissa sukulaisissa. Sen pietarsaarelaispoika ymmärtää.

”Venetsialaiset on joka vuosi tuttu ja samankaavainen, mutta mitä sitten, ei jouluunkaan kyllästy.”

Ne joilla ei ole kesämökkiä, pääsevät paukuttelemaan raketteja kaupungin rannoilla, mikä onkin juhlassa parasta. Pojat osaavat jo arvioida, miten perhetausta vaikuttaa juhlimisintoon: omakotiasujat eivät pommittele yhtä innokkaasti kuin kerrostalojen lapset. Mahtaako myös olla niin, että kesämökkejä on enemmän omakotitaloissa asuvilla ja venetsialaisviikonloppu vietetään silloin huvilalla, eikä kaupungin yleisillä rannoilla. Tärkeä juhla on joka tapauksessa kyseessä:

”Vaikee kuvitella että uuenvuojen paukuttelu nousis mun asteikossa tän yli, Hiltska mietti. – Elokuun iltojen pimeys on niin toisellaista ko joulukuun pimeys.” ”Täällä mäki haluun olla Venetsialaisina.” kuuluu myös Tommin tuomio, tosin jokunen vuosi myöhemmin.

Venetsialaisviikonlopusta toivotaan yleisesti sopivan kuivaa, jotta pommittelu onnistuu: liian kuivana viikonloppuna kielletään kokot ja tulitteet, rankkasateella pommittaminen on vaikeaa, eikä erityisen mukavaa. Oikeastaan tulituslupa on vain yhdelle illalle, mutta pojat venyttävät sitä sekä alusta että lopusta.

”Heinäsirkkoja, satelliitteja, kiinareita, minitykkäreitä ja perhosia. Markan raketteja, pari tykinjyskyä, noitapillejä. Mattarit olivat halpoja ja niitä piti olla paljon [-].”

Isän iltavuoron päätyttyä päästään asiaan: pommikuorman kanssa ajetaan joko hiekkakuopille, Vanhaan satamaan, Larsmon puolelle tai Fäbodan hiekkarantaan – siellä näkisi myös kesämökkiläisten ilotulitteet, mutta toisaalta tuuli häiritsisi omia räjäytyksiä. Nyt suunnataan siis hiekkakuopille.

Paluumatkalla Pursiseuran ravintolasta loistavat lyhdyt, ”musiikkia, naurua ja kilinää, kauempana jo harventunutta pamahtelua.” Kun pojat kasvavat, on ilmeisesti myös mielikuvitus kehittynyt, koska 13-vuotiaat keksivät jo työntää pikku paukkuja sienten lakkeihin. ”Kun pani minitykkärin, sienestä tuli niin pientä silppua että Eskon ruohonleikkurikin jäi toiseksi.”

Viattomista jäähyväisistä kesän kuukausille ei ole kaikissa juhlissa kyse. Monika Fagerholmin hyvänlaatuisesti hengästyttävässä ja hämmentävässä Amerikkalainen tyttö -romaanissa metsän liejuisemman laidan talossa vietetään loppukesän pahamaineisia jahtijuhlia, joissa metsästäjien meno äityy melkoiseksi. Inget Herrman arvioi tytöille, Doris Flinkenbergille ja Sandra Wärnille juhlien merkitystä: ”Keskeistä ei siis ole hauskuus”, Inget Herrman sanoi. ”Vaan puhdistava kylpy.”

Teksti on julkaistu kirjassa Juhlan jäljet : kaunokirjalliset todisteet. Avain, 2017. Päivit Almgren ja Jokitalo

Kesällä kerran : kirjallisia kesäjuhlia

Teksti on peräisin kirjasta Juhlan jäljet : kaunokirjalliset todisteet. Päivi Almgren & Päivi Jokitalo. Avain, 2017

Suomen kesä saattaa olla lyhyt, mutta juhlia siihen kuitenkin mahtuu! Monika Fa- gerholmin Amerikkalaisen tytön naiset pitävät useana kesänä huolen siitä, että En- simmäisen Niemen talon puutarhassa tapahtuu.

”Heidän vaiheillaan aaltoili juhlia, ne levisivät joka puolelle Seutua, melkein kaikkialle. Se oli sitä iloista aikaa”.

Kirjan tytöt, Doris Flinkenberg ja Sandra Wärn seuraavat usein piilostaan – elleivät ole itse mukana – kuinka puutarhan ”olohuone ruohikolla” kuhisee juhlijoita ja yksi juhla johtaa saumattomasti toiseen. Hilpeään menoon sekoittuu kuitenkin muutakin, ”jotain sumeaa ja levottomuutta herättävää, jotakin hiukan pelottavaa keskellä tuota valoisuutta, kesäisyyttä ja hauskuutta”.

Kesän korvilla on väliin tarve myös lahjoille ja muistamiselle. Vaihtoehtoja pohtii Julia Philip Teirin haikeassa mutta myös viiltävän hauskassa Tällä tavalla maailma loppuu -romaanissa. ”Pikkuleipätölkki, kukkakimppu, muutama kaunis Arabian kuppi”, jotain niistä olisi pitänyt muistaa hankkia kuusikymppiselle lastenhoitajalle ennen kuin perhe muuttaa kesäksi maalle, Pohjanmaalle. Julia havahtuu lahjantarpeeseen kuitenkin liian myöhään.

1930–1940-luvuilla Pietarsaaressa vietetyt hulppeat kesäjuhlat olivat pienen, varakkaan ja siihen aikaan käytännössä yksinomaan ruotsinkielisen väestön etuoikeus. Kalle Myllymäki, Lars Sundin tapahtumarikkaan Kolme sisarta ja yksi kertoja -romaanin tuleva paskakuski, kiipeää puuhun nähdäkseen, miten Schalinin perhe nauttii kesästä. Sukujuhlissa samppanjakorkit poksahtelevat, ryyppylaulut raikuvat ja sikarit savuavat.

”Juhlissa juotiin. Syötiin. Pidettiin puheita ja hurrattiin.”

Naiset olivat kauniita, keveitä ja nauravaisia, herrat komeita, musiikki vaikuttavaa. ”Kyllä on eroa ihmisillä ja ihmisillä, Kalle ajatteli”.

Lisää kirjallisia juhla- ja lukuvinkkejä Juhlan jäljet -kirjassa!