Hurja Kunnari – Löykkiön kirjastossa tapahtuu

Kesän lopussa ammuttiin raketteja ja järjestettiin rapujuhlia ja hiivittiin metsässä. (Philip Teir: Tällä tavalla maailma loppuu)

Elokuun pimeinä iltoina kesä alkaa olla ohi. Aaro Hongan 1960-luvun loppupuolen kaupunkilaispoikien elämää kuvaavasta kirjasta Hurja Kunnari löytyy juhlahetki, päiviin juuri ennen koulunalkua sijoittuva sadonkorjuun aika, joka todennäköisimmin ei kovinkaan monen nykynuorukaisen maailmaan kuulu.

”Suvi oli soutanut satamaansa, elokuun viimeinen päivä oli tullut. Nopsat ihmiskädet korjasivat puutarhojen vihanneksia, poimivat marjoja ja tarttuivat halukkaasti hedelmiin. [–]. Pitkin päivää nähtiin Kyttälän kaduilla hilpeitä koululaisia, jotka olivat jo saaneet kylläkseen pitkästä lomasta ja odottivat luokkakumppaniensa tapaamista. Monet väittivät vieläkin kaihoilevansa kesää, mutta se oli lähinnä tapoihin kuuluvaa puhetta, silmien virkeys sen selvästi ilmaisi.” Sato oli korjattava talteen.

Pohjanmaalta ja erityisesti Pietarsaaren seudulta aikanaan käynnistynyt mökkikauden päätösjuhla, venetsialaiset, esiintyy niin Kaarlo Haapasen vuosisadan alkupuoliskolle sijoittuvassa Pietarsaari-trilogiassa ja Lars Sundin sotienjälkeisessä kaupungissa kuin Tommi Liimatan 1980-1990-lukujen Jeppiksessä.

1940-luvun lopulla syksyn tulon aistii Lars Sundin Kolme sisarta ja yksi kertoja -romaanissa muun muassa juuri venetsialaisten lähestymisestä, silloin ”Östanpån huvilaväki juhlii kesän päättymistä kokkotulilla ja torvimusiikilla”.

Kaikilla ei tietenkään huvilaan ole varaa, joten on selvää, että mökkikauden päätös koskee ennen kaikkea varakkaampaa väkeä. Muut seuraavat juhlaa etäämmältä.

Pursiseuran syysjuhla osuu samaan ajankohtaan ja sitä vietetäänkin ”perinteisesti rapuillallisen, ilotulituksen ja tanssin merkeissä”. Ranta koristellaan lyhdyin kuten venetsialaisissa edelleenkin, raketteja ammutaan vielä tänäänkin kuin kymmeniä vuosia sitten ”niin, että elokuun yö muuttuu päiväksi”.

Tommi Liimatan Jeppis-kirjoista käy ilmi, että 1980-luvun loppupuolella venetsialaiset herättävät jopa kateutta pietarsaarelaislasten pohjoissuomalaisissa sukulaisissa. Sen pietarsaarelaispoika ymmärtää.

”Venetsialaiset on joka vuosi tuttu ja samankaavainen, mutta mitä sitten, ei jouluunkaan kyllästy.”

Ne joilla ei ole kesämökkiä, pääsevät paukuttelemaan raketteja kaupungin rannoilla, mikä onkin juhlassa parasta. Pojat osaavat jo arvioida, miten perhetausta vaikuttaa juhlimisintoon: omakotiasujat eivät pommittele yhtä innokkaasti kuin kerrostalojen lapset. Mahtaako myös olla niin, että kesämökkejä on enemmän omakotitaloissa asuvilla ja venetsialaisviikonloppu vietetään silloin huvilalla, eikä kaupungin yleisillä rannoilla. Tärkeä juhla on joka tapauksessa kyseessä:

”Vaikee kuvitella että uuenvuojen paukuttelu nousis mun asteikossa tän yli, Hiltska mietti. – Elokuun iltojen pimeys on niin toisellaista ko joulukuun pimeys.” ”Täällä mäki haluun olla Venetsialaisina.” kuuluu myös Tommin tuomio, tosin jokunen vuosi myöhemmin.

Venetsialaisviikonlopusta toivotaan yleisesti sopivan kuivaa, jotta pommittelu onnistuu: liian kuivana viikonloppuna kielletään kokot ja tulitteet, rankkasateella pommittaminen on vaikeaa, eikä erityisen mukavaa. Oikeastaan tulituslupa on vain yhdelle illalle, mutta pojat venyttävät sitä sekä alusta että lopusta.

”Heinäsirkkoja, satelliitteja, kiinareita, minitykkäreitä ja perhosia. Markan raketteja, pari tykinjyskyä, noitapillejä. Mattarit olivat halpoja ja niitä piti olla paljon [-].”

Isän iltavuoron päätyttyä päästään asiaan: pommikuorman kanssa ajetaan joko hiekkakuopille, Vanhaan satamaan, Larsmon puolelle tai Fäbodan hiekkarantaan – siellä näkisi myös kesämökkiläisten ilotulitteet, mutta toisaalta tuuli häiritsisi omia räjäytyksiä. Nyt suunnataan siis hiekkakuopille.

Paluumatkalla Pursiseuran ravintolasta loistavat lyhdyt, ”musiikkia, naurua ja kilinää, kauempana jo harventunutta pamahtelua.” Kun pojat kasvavat, on ilmeisesti myös mielikuvitus kehittynyt, koska 13-vuotiaat keksivät jo työntää pikku paukkuja sienten lakkeihin. ”Kun pani minitykkärin, sienestä tuli niin pientä silppua että Eskon ruohonleikkurikin jäi toiseksi.”

Viattomista jäähyväisistä kesän kuukausille ei ole kaikissa juhlissa kyse. Monika Fagerholmin hyvänlaatuisesti hengästyttävässä ja hämmentävässä Amerikkalainen tyttö -romaanissa metsän liejuisemman laidan talossa vietetään loppukesän pahamaineisia jahtijuhlia, joissa metsästäjien meno äityy melkoiseksi. Inget Herrman arvioi tytöille, Doris Flinkenbergille ja Sandra Wärnille juhlien merkitystä: ”Keskeistä ei siis ole hauskuus”, Inget Herrman sanoi. ”Vaan puhdistava kylpy.”

Teksti on julkaistu kirjassa Juhlan jäljet : kaunokirjalliset todisteet. Avain, 2017. Päivit Almgren ja Jokitalo

Mitä tehdä, jos juhannussää on kylmä ja sateinen? Lukeminen sopii joka säähän!

Teksti on peräisin kirjasta Juhlan jäljet : kaunokirjalliset todisteet. Päivit Almgren & Jokitalo. Avain, 2017

Poikien juhannus

1960-LUKU

Juhannuksen ja kesäyön taikaan virittäytyvät juhlijat ovat kautta vuosikymmenten olleet huolissaan säätilasta. Juhlamuodot vaihtelevat ilmojen mukaan. Aaro Hongan nuortenkirjassa Hurja Kunnari pojat viettävät sateista juhannusta 1960-luvulla. Aattona alkanut kaatosade jatkuu aina vaan. Pojat kuitenkin löytävät ajanvietettä.

”Päivän sadetta päiviteltyään Late ja Arska rupesivat lukemaan oikein urakalla. Late latoi kymmenkunta romaania vuoteensa vierellä olevalle tuolille, ja Arska puolestaan syventyi hammasta purren ruotsinkielen ehtoihin kirjoituspöydän ääressä, mistä tuon tuostakin kuului surkeita ähkäisyjä Laten korviin.”

1970-LUKU

17-vuotiaan pojan silmin juhannus vuonna 1972 on kuin taistelutanner. Olli Jalosen kirjassa Miehiä ja ihmisiä aikuinen juhlaväki on uupunut kukin oman mökkinsä liepeille, joku istuskelee rantasaunan rappusilla ilkosillaan, sikaria poltellen. Tanssiparit nojailevat toisiinsa, parkkipaikalla norkoillaan tupakat suupielessä.

”Antin isä rötköttää [majan] ylärapulla kyynärvarsi pään alla ja kauempana pitkin lyhyeksi ajettua nurmikkoa on väsyneitä miehiä enemmänkin.”

Joitakin vuosia aikaisemmin 1960-luvulla sama poika on Jalosen Poikakirjassa pienempi ja nuorempi ja viettää mökkijuhannusta vanhempien ja tuttavapariskunnan kanssa. Isät hakevat pilsnerit maakuopasta ja pistävät tupakaksi, saunan jälkeen syödään yhdessä.

”Perunoittensa päälle saa jokainen itse laittaa voita sulamaan. Perunat ja voi ja nötkötti on parasta juhannusruokaa, parempaa ei voi kukaan keksiä, kaikki ovat siitä asiasta yhtä mieltä.”

1980-LUKU

1980-luvun lopulla lasten juhannukseen kuuluu karkkeja, limsaa, pitsaa ja makkaraa, kertoo Tommi Liimatan alakouluikäisen pojan sielunelämää yksityiskohtaisesti ja tunnistettavasti valottava Jeppis 2 -romaani.

Juhannusta vietetään Pohjois-Suomessa, missä Markkina-Marketista ostetaan juhannuskarkit. Lapset saavat jakaa korillisen limpsaa, pallogrillissä lämpiävät Saarioisten pitsat ja Camping-makkarat. Lukemisena on Aku Ankan taskukirjoja.

Pari vuotta myöhemmin isä ja poika suuntaavat juhannuksena uimareissulle kotikaupungin liepeillä sijaitseville hiekkakuopille, omaa kesämökkiä kun ei perheellä ole. Muita uimareita ei näy.

Uimaretki päättyy kuitenkin vähän ikävästi. Tommin uimataito ei riitä lammen keskellä olevaan saareen saakka, joten hän kiipeää isän selkään. Jännittynyt poika kumminkin tarttuu isää kaulasta liiankin tiukkaan.

”Meinasit tukehuttaa”, yskii isä. Tommia harmittaa. ”Minä meinasin hukuttaa isän juhannuksena.”

Avainsana: Hurja Kunnari

Kun (kirjallisuuteenkin) saapuu syys ja pimeät elokuun yöt